Kohtalokas harhautus

Syyskuun 13. päivänä vuonna 1941 lähti Utöstä merelle suurehko laivasto-osasto. Sen kärjessä kulki laivastomme tuolloinen lippulaiva, panssarilaiva Ilmarinen. Sitä seurasi sen sisaralus Väinämöinen. Niillä molemmilla oli tukenaan kaksi vartiomoottorivenettä. Panssarilaivojen perässä seurasi kahdeksan aluksen vahvuinen saksalainen laivasto-osasto, minkä takana tulivat jäänmurtajat Jääkarhu ja Tarmo sekä höyrylaiva Aranda.

Vilho Heinämies otti panssarilaiva Väinämöiseltä tämän viimeisen
kuvan Ilmarisesta noin tuntia ennen sen uppoamista. Kuva: SA-kuva 67963.

Saattue höyrysi kohti etelää hämärtyvässä lauantai-illassa. Saksan juhannuksen tienoilla alkanut hyökkäys Neuvostoliittoon oli edennyt niin, että saksalaisjoukot olivat jo Tallinnan porteilla. Samaan aikaan sen joukot lähestyivät Viron länsiosassa sijaitsevia Saarenmaan ja Hiidenmaan saaria. Niiden valtaamiseen tämäkin Operaatio Nordwindiksi kutsuttu sotatoimi liittyi. Retken tarkoituksena oli suorittaa harhautus, jolla saaria puolustavat neuvostojoukot oli määrä saada uskomaan, että hyökkäys ei tulisikaan maalta vaan mereltä. Toimiessaan harhautus voisi saada saarten puolustajat hajauttamaan voimansa sen sijaan, että he kaikki olisivat olleet saksalaisia vastassa näiden noustessa maihin mantereen puolelta.

Panssarilaiva Ilmarinen oli miehitetty varusmiehillä ja nuorilla reserviläisillä. Heidän joukossaan olivat suodenniemeläiset matruusit Matti Harju ja Väinö Seppälä. Heistä Harju oli putajalainen, Seppälä puolestaan oli muuttanut Lahdenperästä Tampereelle ja työskenteli sen tehtaissa. Väinämöisellä miehistöaines oli varttuneempaa. Purjehdusten välillä, kun laivat olivat ankkurissa esimerkiksi Paraisilla Atun saaren luona, aikaa kulutettiin kalastelemalla. Kun kortinpeluuta ei sotaväessä katsottu hyvällä, oli sen tilalle kehittynyt vahva shakinpelaamisen kulttuuri. Myös kirjoja luettiin laivoilla paljon.

Matti Harju

Puoli yhdeksän aikaan illalla laivasto-osasto oli saapunut Itämerellä pisteeseen, jossa sen oli määrä päättää tehtävänsä ja kääntyä takaisin tulosuuntaansa. Ajatuksena oli, että tähän saakka tietä avannut Ilmarinen palaisi takaisin joukon viimeisenä. Jonossa toisena edenneellä Väinämöisellä tarkkailtiin kärkialuksen liikkeitä, jotta käännös saataisiin suoritettua samanaikaisesti.

Pian Ilmarisen alettua käännöksensä Väinämöiseltä havaittiin, kuinka sen vasemmalla kyljellä tapahtui vesirajassa räjähdys, jota seurasi heti vielä toinen räjähdys. Samassa laiva alkoi kallistua. Se kaatui nopeasti kyljelleen ja jäi hetkeksi siihen, kun suuri märssytorni saavutti vedenpinnan. Kallistuminen kuitenkin jatkui ja alus kääntyi ympäri jääden hetkeksi kellumaan pohja ylöspäin. Seitsemän minuuttia räjähdysten jälkeen se kuitenkin painui pinnan alle.

Väinö Seppälän hautakivi
Suodenniemen sankarihautausmaalla.

Laivan alkaessa kallistua sen miehistöllä oli vain hetki aikaa pelastautua. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että pelastusveneitä ei ehditty irrottaa kiinnityksistään vaan ne upposivat aluksen mukana. Erikoista oli, että samaan aikaan kun miehistöä pelastui aivan laivan syvimmistä syövereistä, turman sattuessa kannella olleita miehiä menetettiin. Monet ehtivät kyllä poistua laivasta, mutta  kymmenasteinen merivesi vei nopeasti voimat. Lisäksi tankeista veteen joutunut polttoöljy tukahdutti hengityksen, jos sitä vetäisi sisäänsä. Vartiomoottoriveneet tekivät pelastustöitä minkä pystyivät mutta aika ja yhä tihenevä pimeys olivat niitä vastaan. Lippulaivan lisäksi tuona iltana menetettiin 271 merisotilasta, mutta vain yksi ruumis saatiin nostettua merestä. Uhrien joukossa olivat aluksen molemmat suodenniemeläisnuoret, 23-vuotias Seppälä sekä vasta 19-vuotias siviilissä maatöitä tehnyt Harju.

Ilmarisen tuhon syyksi pääteltiin nopeasti jostakin Itämeren monista miinakentistä irronnut ajomiina, jonka käännöksen aiheuttama virtaus oli imenyt aluksen kylkeen saaden aikaan räjähdyksen. Kantavuussyistä laivan vedenalaista kylkeä ei ollut vahvistettu panssaroinnilla, minkä vuoksi räjähdys repi siihen jopa 20 neliömetrin suuruisen reiän. Siksi alus upposi niin nopeasti.

Nuorten ihmisten ennenaikainen poismeno vetää aina mietteliääksi mutta Ilmarisen upotessa koettu ihmishenkien menetys tuntuu erityisen turhalta. Venäläiset eivät kenties lainkaan havainneet tehtyä harhautusta eikä sillä ollut merkitystä Viron saarten valtaustaisteluille. Sitä sillä oli vain niille sadoille perheille, jotka menettivät jonkun joukostaan tuolla myttyyn menneellä retkellä.

Panssarilaiva Ilmarisen rakenne selviää tästä alla mainitussa Vilho
Heinämiehen kirjassa julkaistusta piirustuksesta. Se on suuntaa antava,
sillä vuoteen 1941 mennessä alukseen oli tehty pieniä muutoksia.

Lähteet:
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Heinämies Vilho: Seitsemän minuuttia merellä: kuvaus panssarilaiva Ilmarisen tuhosta. WSOY, Porvoo 1945.
Kantola Matti: Ilmarisen kohtalon hetki. Kansa taisteli –lehti 9/1978, s. 314-316.
Lae Hannes: Näin Ilmarisen uppoavan. Kansa taisteli –lehti 9/1978, s. 317-319.
Rahola Eero: Panssarilaiva Ilmarisen tuhoutuminen: muistikuvia 16 vuoden takaa. Kansa taisteli –lehti 4/1957, s. 5-9.
Panssarilaiva Ilmarisen nousu ja tuho. Ylen Elävä arkisto.
Matti Harjun valokuva tekijän luvalla Sakari Jankkarin teoksesta Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.

Makkosen talo vuonna 1782

Katselin taas hiljattain Suodenniemen vanhojen uudistuskarttojen joukossa olevia isojakokarttoja sekä niihin liittyviä selityslehtiä. Viimeksi mainitut ovat aika mutkikkaita tulkittavia, vaikka ne onkin selvästi laadittu yhtenäistä kaavaa noudattaen. Makkosen (eli Makkoisen) yksinäistaloa koskeva kartta oli harmillisesti jäänyt keskeneräiseksi, kuten myös aiemmin puheena olleen Isosävin talon kartta. Selityslehteen sen sijaan sisältyi jälleen kiinnostava katsaus 1700-luvun lopun talon elämään ja toimeentuloon.

Eräs kiinnostava osa kertomusta on sen kulkuyhteyksiä valottava osuus. Siitä aiheesta en ole tältä ajalta löytänyt kovin paljon tietoja, yhtä karttaa lukuun ottamatta. Alla mainittu Suuri Karijärvi saattaisi olla Karhijärvi mutta yleensä ottaen vesireittikuvaus kysyy enemmän kuin vastaa. Jos joku keksii mitä reittiä siinä tarkoitetaan, olisi sitä koskeva kommentti enemmän kuin tervetullut.

Kertomus sijoittuu aikaan, jolloin Makkonen laskettiin vielä Mouhijärveen eikä Suodenniemeen kuuluvaksi. Syy siihen selviää alempana. Vuoden 1851 kihlakunnankartassa Suodenniemen kappelin raja kulkee yhä sen länsipuolelta mutta pian sen jälkeen tilanne muuttui. Samoihin aikoihin raja siirtyi myös pitäjän länsireunalla, kun suuri osa Pyykoskenmaasta siirrettiin Lavian osaksi.

Kertomuksessa mainitussa vuoden 1684 kartassa Makkosen talo
 ja lähimmät tilukset näkyvät hienosti. Aidatuilta viljelyksiltä
johtaa veräjän kautta kulkuväylä kohti Mouhijärveä.

Mutta tässä tämä itse kääntämäni Makkosta koskeva tilakuvaus vuodelta 1782. Kaavamaisen muotoilunsa avulla sen ja samana vuonna laaditun Isosävin kertomuksen välillä on helppo tehdä vertailua.

"Tämä talo sijaitsee kauniilla niemiylängöllä Maajärven ja Märkäjärven välissä. Niistä vesi laskee viiden erillisen mutta toisiinsa kytkeytyvän joen ja puron, sekä neljän pienen kosken ja toisiinsa kytkeytyvien järvien kautta Suureen Karijärveen, ja siitä useiden järvien ja jokien kautta Ulvilan pitäjässä mereen neljän peninkulman matkan jälkeen. Puolentoista peninkulman päässä Porin kaupungista, Suuren Karijärven ja meren välillä on 14 eri koskea, joista ensimmäiset 11 ovat veneellä kuljettavia ja 3 viimeistä sellaisia, että veneet on kannettava niiden ohi maata myöten. Tämän vuoksi tätä täältä viimeksi mainittuun kaupunkiin johtavaa vesireittiä ei saada kulkukelpoiseksi ilman Kuninkaallisen Majesteetin armollista asioihin puuttumista.

[Mouhijärven] emäkirkolle, joka sijaitsee talosta lähinnä etelään, on matkaa noin peninkulma ja Suodenniemen [vanhan hautausmaan kohdalla sijainneelle] kappelikirkolle, joka sijaitsee talolta lännen suuntaan, ⅞ peninkulmaa.

 

Turun ja Vaasan maaherrakunnat yhdistävälle yleiselle maantielle on täältä matkaa puolitoista peninkulmaa ja sille kehnolle tielle, joka johtaa [Mouhijärven] emäkirkolta kappelikirkolle, puoli peninkulmaa. Viimeksi mainittu maantie jatkuu haastavana ratsastienä Lavian kylään, jossa tie jatkuu jalan kuljettavana tienä Porin kaupunkiin. Täältä sinne lasketaan olevan matkaa noin 9 peninkulmaa kesäisin kuljettavia teitä pitkin ja noin 7 peninkulmaa talviteitä pitkin. Turkuun täältä on matkaa 17 ja Tampereen kaupunkiin 6 ¾ peninkulmaa. Näin ollen on uskottavaa, etteivät talon asukkaat voi vaikeuksitta kuljettaa tavaroita muuna aikana kuin talvella.

1680-luvun alussa talo oli vielä Selkeen säteriin kuuluva torppa, mutta reduktion yhteydessä se erotettiin kruununtilaksi. Näin voi päätellä […] maanmittari [Olof] Mörtin [vuonna 1684 laatiman] kartan perusteella.

Makkosen tiluksien kartta on jäänyt kesken
mutta jotakin siitäkin kuitenkin näkee. Kiinnostavana
yksityiskohtana on kuvan alaosassa olevaan
puroon merkitty mylly (¤), joka lienee sama
pieni jalkamylly kuin mistä kertomuksessa puhutaan.

Vuoden 1754 maakirjassa Makkonen on kruunulle pidätettynä, arvoltaan ¼ vanhaa ja uutta manttaalia ja maksava äyrin ja 12 penninkiä veroa (skatt) sekä 8 taalaria 26 hopeaäyriä vuokraa (ränta), joka on Kuninkaallisen Porin läänin jalkaväkirykmentin everstille palkaksi jaettu. Asuinrakennus on kelvollinen ja samanlainen kuin pitäjän muut vastaavat rakennukset.

Suoritetun jyvityksen perusteella on talon peltojen havaittu koostuvan hyvästä savisesta mullasta, jonka päällä on puolen kyynärän, korttelin [= n. 15 cm] tai joillain kohdin puolen korttelin paksuinen ruokamulta. Pellot ovat kohtuullisen tasaisia, kelvollisesti ojitettuja ja aidattuja ja niillä kasvaa vehnää, ruista, ohraa ja hieman kauraa, jotka asettuvat keskijyväluvultaan [=sadon suhde kylvöön] 6-7 jyvään.

Niityt ovat osittain kovaa maata, osittain enemmän tai vähemmän vetistä suomaata ja tehdyn mittauksen mukaan niistä saadaan heinää keskimäärin 30 aamia [1 aami = n. 51 kg; yhteen kärrykuormaan meni nelisen aamia heiniä] kesässä. Puolet niityistä on kehnosti aidattu ja ojitettu, minkä vuoksi heinänsaanti niistä ei ole niin hyvää kuin pitäisi. Siitä huolimatta asukkaat ruokkivat saadulla heinällä 4-5 hevosta, likimain 30 kytkettyä nautaa sekä 30 vuohta.

Metsiä on runsaasti, ne ovat kivikkoisia ja kasvavat honkaa, mäntyä, kuusta, koivua, haapaa ja leppää. Niistä saadaan taloon sahapuuta ja aineksia tervanpolttoon. Niistä riittää puuta myös kaikenlaiseen kotitarpeeseen. Talolla on hyvät mahdollisuudet peltojen ja niittyjen viljelykseen sekä raivata metsää ja soita, joista saa hyvää laidunmaata.

Asukkaat kalastavat nuotilla ja rysillä läheisillä Maajärvellä ja Märkäjärvellä. Niin saadaan kaikenlaista kalaa, mitä kotitarpeiksi tarvitaan.

 

Talolla on satasalkoinen humalisto. Pellavaa ja hamppua kasvatetaan omaan tarpeeseen. Tervaa poltetaan vuosittain 15-20 tynnyrin verran. Sen valmistukseen käytetään vain kantoja ja hakkuutähteitä. Asukkaat hankkivat tuloja myös myymällä viljaa Turkuun ja Poriin sekä kotieläimiä kierteleville Rauman ja Uudenkaupungin porvareille. Näin saatuja tuloja käytetään verojen ja maksujen suorittamiseen, minkä lisäksi jotakin voidaan saada myös säästöön.

Rippikirja kertoo, että kertomuksen laatimisaikaan Makkosta isännöi 33-vuotias Henric Andersson
vaimonsa Walborg Johansdotterin kanssa. Perheeseen kuului paitsi 3-vuotias poika Johan myös
edellisen isännän (tässä merkitty isäpuoleksi) Johan Johanssonin ja kertomuksen
valmistumisen aikoihin kuolleen vanhanisännän Johan Johanssonin perheet.

Talo omistaa pienen jalkamyllyn, joka sijaitsee 1/16 peninkulman päässä talosta. Se toimii keväisin ja syksyisin tulvaveden voimin. Vilja, jota ei ehditä jauhaa siellä, toimitetaan täältä puolen peninkulman päässä sijaitsevaan Taipaleen kylän kotitarvemyllyyn, josta tämä talo omistaa 1/16 osuuden. Tästä osuudesta maksetaan vuosittain tullimaksuna kruunulle kolme kappaa [1 kappa = n. 5,5 litraa] viljaa.

Kuninkaallisen Porin läänin jalkaväkirykmentin henkikomppanian vakinaiseen sotilasruotuun numero 111, jota majoittaja (fourier) Carl Packalen tällä hetkellä pitää hallussaan, ottaa tämä talo osaa ⅓ ruotumanttaalin osuudella. Pukan talo Pohjakylässä osallistuu siihen ¼ ruotumanttaalin ja Kittilän kylän Kurki ½ ruotumanttaalin osuudella. Sotilastorppa sijaitsee lähellä tätä taloa mutta sitä ei ole enää aikoihin asuttu. Talon asukkaat ovatkin aidanneet torpan tilukset itselleen ja niistä suoritetaan sotilaalle korvaus heinän ja viljan muodossa.

Talo huolehtii reservisotilas numero 56:n, Mats Bjurin, ylläpidosta yhdessä ruodun numero 109 eli Pohjakylän Isokeron ja Vähäkeron talojen kanssa kokonaisen ruotumanttaalin arvosta. Napan talo Pukaran kylästä osallistuu ylläpitoon ¼ ruotumanttaalin arvosta. Reservitorppa on määrä rakentaa tämän talon Kangantaustanmaa-nimiselle maalle.”

Lähteet:
Makkosen talon (keskeneräinen) isojakokartta vuodelta 1782, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen seurakunnan rippikirjat 1758-1765 ja 1778-1782, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Olof Mörtin kartta Selkeen säterin tiluksista vuonna 1684, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Entisajan vuodenkierto sananparsien kertomana

Entisajan ihmisten pärjääminen oli paljolti kiinni hyvästä säästä. Jos halla vei viljan tai syyssateet pilasivat sadon, oli seurauksena vähintäänkin tiukat ajat, ellei jopa suoranainen nälänhätä. Luonnon havainnointi ja sään ennakointi oli taito, joka saattoi merkitä eroa toimeentulon ja vaikeuksien välillä. Ennusmerkkejä etsittiin eri puolilta ja osa niistä varmasti oli aivan päteviä ja nykyäänkin hyödyllisiä. Löysin koko joukon Suodenniemellä käytettyjä sääasioihin liittyviä sananparsia Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) jokin aika sitten digitoiduista sananparsikorteista. Sanontoja näyttää kerätyn ainakin 1930-luvulla. Seuraavassa on niihin perustuva poiminta, joka valottaa vuoden eri vaiheisiin sijoittuneita tärkeitä päivämääriä ja erilaisia ilmiöitä, joista lähiajan säätä saattoi ennustaa.

Talven aikaan suojakelin saattoi kuulemma ennakoida siitä, jos tervejalkainen hevonen makaili pilttuussaan. Toinen samaan tapahtumaan viittaava ilmiö oli hevosen kavioon naularivin kohdalle ilmestyvä jäähileestä muodostunut rengas.

Aurinkoon liittyy useita sananlaskuja, jotka kertovat sen
hyödyntämisestä sään ennustamisessa. Tämä auringonlasku nähtiin
Suodenniemellä vuonna 2010.

Lumikinosten paksuuden pystyi puolestaan ennustamaan jänisten talvella järsimistä puuntaimista. Lunta kun kuulemma sataisi sen verran, että purtu kanto jäisi tulevan lumen tasalle. Jos taas jänis hypätessaan veti lumeen rannun, oli lunta tulossa sen pituutta vastaavalta paksuudelta. Kiima-aikana rantuja ei kuitenkaan kannattanut tarkkailla, ne kun kertoivat ihan muusta kuin tulevasta säästä.

Talvinen iltarusko yhdistettiin lämpimään kauteen, mitä seuraisi pitkä kylmä jakso. Toiseksi tiedettiin, että ehtooruska tuulen puuska, aamuruska sateen puuska. Talvesta sanottiin niinkin, ettei se mene taaksensa katsomatta eli että ensimmäisiä kevään merkkejä seuraisi vielä kylmää ennen kevään koittamista.

Kevään alkuna pidettiin kynttilänpäivää, joka päivämäärä oli 2.2. Sanottiin, että kevättä kynttelistä. Kun kelit tuon päivän jälkeen lämpenivät niin, että talon pohjoispuolen räystäistä alkoi tippua vettä, olisivat vedet siitä yhdeksän viikon päästä korkeimmillaan.

Marianpäivällä 25.3. oli oma merkityksensä entisajan vuodenkierrossa. Siitä Suodenniemellä sanottiin, että mitä mariana malan päällä, se on vappuna vaossa. Lunta olisi siis toukokuun alussa pellolla saman verran kuin maaliskuun lopussa katolla. Toinen marianpäivään ajoittuva sanonta kertoi, että mitä ennen mariaa ojat juoksee, niin sitä jälkeen ne kuivavat. Eli pakkasia oli vielä luvassa.

Ukkosesta sanottiin, että mikäli se tulee järvien ollessa vielä jäässä, olisi tulossa kylmä ja kolkko kesä. Toinen samaa tarkoittava enne oli se, että keväisin usein kuultu käenpiika tuli laulamaan asutuksen lähelle.

Kesällä tarkkailtiin ennen muuta sateita, ne kun vaikuttivat niin moneen asiaan. Veden äkillinen väheneminen kaivoista ja muista vesipaikoista tiesi kuulemma suuria sateita. Niihin liittyen voitiin sanoa niinkin, että ne jatkuvat kun aurinko katselee ikkunasta eli näkyy pilvien läpi. Ja jos tänään auringon paistaessa satoi, tiesi se sateen jatkumista seuraavanakin päivänä. Kun sitten aurinko katsoi taakseen, eli taivaanranta oli kirkkaan valoisa vielä auringon jo laskettua näkymättömiin, oli seuraavaksi päiväksi tiedossa poutaa. Jos taas auringon laskiessa sen ympärillä oli pilvenhattaroita, tiesi se sadetta seuraavaksi päiväksi. Silloin sanottiin, että aurinko laski sakkaan, huomenna sataa.

Käenpiian laulaminen asutuksen lähellä tiesi kolkkoa ja kylmää säätä.
Kuva: Wryneck/Wikimedia Commons.

Eräs heinäaikaan liittyvistä Suodenniemellä käytetyistä kansanviisauksista oli sellainen, että joka sateella niittää, niin se poudalla korjaa. Toinen sanonta sanoi, että sen ei pidä pilviä kurkistella, joka heinää tekee. Laurina 10.8. vanha kansa lähti latapellolle eli kylvämään ruista.

Jaakonpäivä 25.7. tunnetaan nykyisin kai parhaiten kylmän kiven heittämisestä mutta entisaikaan siihen liittyi muitakin uskomuksia. Sanottiin, että jos Jaakkona sataa, niin sataa Perttuun (24.8.) asti.

Kasi ei kalvesta katoo eikä halla hevon alta päivän Perttulin (24.8.) perästä. Sateisesta syyskesästä kieli se, jos keltakusiaiset eli mahiaiset tekivät mättäässä ylöspäin pesäänsä ja jos ampiaiset tekivät pesänsä puiden oksiin ynnä muille korokkeille.

Syksyyn kuului myös talven tulon ennustaminen. Ensimmäisestä Pertunpäivän (24.8.) jälkeisestä valkoisesta härmästä eli niin sanotusta trumppuhärmästä ajateltiin olevan yhdeksän viikkoa talven tuloon. Samoin laskettiin myöskin ensimmäisestä teeren kuherruksesta.

Lumen tulon ennustettiin alkavan Matinpäivästä. Entisaikaan Matinpäiviä oli vuodessa kaksi, joista Syys-Matti oli 21.9. ja niin sanottu Talvi-Matti 24. helmikuuta. Näiden päivien väliin jäävää aikaa pidettiin sisätöiden aikana, jolloin illat käytettiin puhdetöiden tekemiseen. Syys-Mattiin viitaten sanottiin, että Matista lumiportit avataan. Lumen tulosta tiedettiin vielä sellainenkin seikka, että mikäli ensilumi tuli muulla kuin pohjois- tai itätuulella, se ei ollut pysyvä.

Syyskauden päätteenä pidettiin 29.9. vietettyä Mikonpäivää. Siihen mennessä piti ulkotöiden olla tehtyinä. Sitä tarkoittaen sanottiinkin, että Mikkona naiset sisälle ja nauriit kuoppaan.

Lähde:
Suodenniemen sananparsikortit, Kotimaisten kielten keskuksen arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Yli vanhan rajan

Kannaksella taistellut ja suurelta osin suodenniemeläisistä ja lavialaisista koostunut Kevyt osasto 16 ylitti syyskuun 1. päivänä 1941 Vuoksen Sakkolan Kiviniemen kohdalta ja jatkoi sen jälkeen etenemistään Raudun suuntaan. Eteneminen sujui vauhdikkaasti ja eri puolilta kantautui hyviä uutisia omien joukkojen toimista. Jo elokuun 30. päivänä oli saatu tieto Viipurin takaisinvaltaamisesta. Sen kunniaksi jokainen sai pullollisen olutta. Syyskuun 3. päivä puolestaan tiedotettiin, että koko Kannas oli jälleen omien joukkojen hallussa ja että eteneminen jatkui rajan yli Inkeriin. Kunniamerkkejä ja ylennyksiä jaettiin ja puheitakin pidettiin.

Kevyt osasto 16 etenee Kannaksella tyypillisimmällä kulkupelillään
eli polkupyörillä. Tilanne on ikuistettu noin kuukausi ennen
tämän jutun tapahtumia. Kuva: SA-kuva 31523.

Vanhan rajan ylitys oli tapahtuma, joka pantiin tarkasti merkille tälläkin rintamaosalla. Rajan lähestymistä oli seurailtu esikunnassa jo päivien ajan, kun tie oli vienyt yhä lähemmäs sitä. Jonkin aikaa oltiin Raudun Sirkiänsaaressa, joka oli yksi vanhoista rajakylistä. Illalla 3.9. tuli käsky ottaa etulinja haltuun Jalkaväkirykmentti 57:n 10. komppanialta (10./JR 57). Asemat olivat Kevyen osaston 1. komppanian sotapäiväkirjan ilmaisun mukaan ”Raasulin kylästä tien suunnassa tien vasemmalla puolella Ryssän rajasta kohti Leningradiin kilometri, siis ulkomaille”. Raja ylitettiin iltakymmenen ja yhdentoista välillä. Tämä monen ensimmäinen ulkomaanmatka ei kuitenkaan alkanut suotuisissa merkeissä, sillä heti ensimmäinen yö uusissa asemissa oli kylmä, sateinen ja pimeä. Ja seuraavana päivänä 4.9. satoi vain lisää.

Huolimatta kaikesta menestyksestä vihollisen vastarinta koveni päivä päivältä. Nyt alettiin olla jo Leningradin uloimman puolustusvyöhykkeen alueella ja maastossa se näkyi entistä taajempina miinoituksina ja yhä vahvempana korsujen ja pesäkkeiden verkostona. Saksalaiset olivat jo edenneet Baltian halki kaupungin läheisyyteen ja raju taistelu sen kohtalosta näkyi ja kuului suomalaisten linjoille saakka. Ensimmäisessä komppaniassa (1./Kev.Os. 16) palvellut Aleksi Pohjola kertoi näistä päivistä Kansa taisteli –lehdessä tähän tapaan:

Kevyt osasto 16 ylitti kartan halki kulkevan ja nykyisin vanhana rajana
tunnetun linjan myöhään illalla 3.9. Osaston toiminta-alue
Lehtokylän tienoilla on merkitty karttaan punaisella ympyrällä.

”Korkeammissa maastokohdissa seurailtiin Leningradin kohtaloa, valtavan it.tulituksen soihtuja. Stukien syöksyjä ja tykistöjen kuminaa, näin 10-15 km:n päästä katsellen näky oli valtava ja vain heikosti osasi aavistaa, mitä oli olla tuolla rauta- ja tulisateessa.”

Leningradin saartorenkaan sulkeutuminen oli tuolloin enää muutamien päivien päässä. Suomalaiset rivimiehet jatkoivat omaa taisteluaan siitä tietämättöminä.

Syyskuun ensimmäisen viikon päivät täyttyivät taisteluista. Vihollista nähtiin paljon ja tulitaisteluissa syntyi tappioita molemmin puolin. Tässä vaiheessa omat toivat etulinjaan kovaäänisen, jolla vastapuolta taivuteltiin antautumiseen. Lähetyksen tuloksista ei sotapäiväkirjaan tallentunut kerrottavaa.

Eino Ruohosto

Sunnuntaina 7. syyskuuta lähdettiin jälleen eteenpäin. Pian törmättiin kuitenkin miinakenttään, joka vaati osastosta 5 miestä haavoittuneina. Eteneminen Inkeriin kohti Lehtokylän vihollisasemia jatkui kovassa vihollisen tulituksessa. Ensimmäisen komppanian sotapäiväkirjaan tehdyn kirjauksen mukaan vihollinen ”tulittaa meikäläisiä melkein kaikilla pyssyillä, samoin annetaan ryssälle tulta oikeen tositeolla”.

Kello 16.30 sota vaati yhden uhreistaan, kun suodenniemeläinen alikersantti Eino Ruohosto kaatui rintaan osuneen luodin tavoittamana. Uudenvuodenpäivänä 1916 Mouhijärvellä syntynyt Ruohosto oli elämänlankansa katketessa 25-vuotias nuorimies, maanviljelijän toimista sotatoimiin siirretty. Hän oli kahdeksas ja viimeinen Kevyt osasto 16:n riveissä kaatunut, joka on haudattu Suodenniemen sankarihautausmaalle.

Lähteet:
Kevyt osasto 16:n 1. komppanian sotapäiväkirja (SPK 16980), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Pohjola Aleksi: Rynnättiin vanhaa rajaa kohti. Kansa taisteli –lehti 9/1971, s. 257-260.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.
Eino Ruohoston valokuva: Suomen sankarivainajat 1939-1945. Turun ja Porin lääni, osa 2: Loimaa - Yläne. Länsi-Kustannus Oy (Naantali 1979).

Turma Atlanticin kuparikaivoksella

Neljä miestä kulkee pitkin Hangon lumista satamalaituria. Eletään tammikuuta 1910. Meneillään ovat lähtijöiden viimeiset hetket kotimaan kamaralla ennen odotetun seikkailun alkamista. Tuolla kaukana merten takana odottaisi Amerikka, joka tarjoaisi tulijoille työtä ja ansaintamahdollisuuksia. Kulkijoiden edessä hohti Suomen Höyrylaivaosakeyhtiön lumivalkea Titania-laiva, joka veisi matkalaiset Kööpenhaminan kautta Englannin Hulliin. Sieltä jatkettaisiin junalla Southamptoniin, Atlantin-höyryjen lähtösatamaan.

Tammikuun viima puhaltaa kuin viimeiseksi tervehdykseksi taakse jäävästä kotimaasta ja houkuttelee matkaajat laivan lämpimään suojaan. Pian matka alkaa, kun laiva lähtee vaivalloisesti jäänmurtajan perässä kohti etelää.

Joskus vanha tarina alkaa purkautua pienestä alkupisteestä. Tällä kertaa se piste oli selailemani Suodenniemen seurakunnan kuolleiden luettelo, josta löytyi pieni maininta nuoren Amerikan-siirtolaisen kuolemasta kaivostöissä. Siirtolaisrekisterin ja amerikkalaisen Ellisisland.org –siirtolaissivuston avulla tietoja hänen vaiheistaan alkoi kertyä blogipostaukseksi saakka. Tähän tarinaan lähteiden tuottama tarina on merkitty kursiivilla ja selvittelyn kulku puolestaan tällä tavallisella tekstillä.

White Star Linen Adriatic kuljetti siirtolaisia yli Atlantin. Sen matkustajina
 olivat myös suodenniemeläiset Wilho Rosenqvist, Wilhelm Kivimäki,
Iivari Korpela ja Martti Pukka. Kuva: Wikimedia Commons.

Neljä Hangosta lähtenyttä matkaajaa olivat 38-vuotias työmies Wilho Rosenqvist Koivuniemen Heikkilästä, 22-vuotias työmies Wilhelm Kivimäki Taipaleen Turpan Kivimäen torpasta, 19-vuotias torpanpoika Iivari Korpela Turpan Korpelan torpasta sekä 17-vuotias Martti Pukka Pohjakylän Pukalta. Rosenqvist ja Kivimäki olivat molemmat naimisissa ja Rosenqvistia odottamaan jäivät paitsi vaimo myös kolme nuorta lasta. Hänelle matka ei ollut ensimmäinen, sillä hän oli matkustanut Massachusettsin Fitchburgiin keväällä 1903. Silloin käynti ei kuitenkaan ollut kestänyt pitkään, sillä hän palasi kotiin seuraavan vuoden alkuun mennessä. Pukalla taas isäntä Taavetti oli kuollut loppuvuodesta 1908 ja jättänyt jälkeensä neljä poikaa. Heistä toiseksi nuorin, Martti, oli nyt päättänyt koittaa siipiään Atlantin takana.

Southamptonista miesten matka jatkui White Star Line –varustamon Adriatic-laivalla New Yorkiin. Uljas Titania, jolla alkumatka oli kuljettu, oli ollut vain pari vuotta vanha. Adriatic ei ollut sitä paljon vanhempi, sillä se oli valmistunut Belfastissa vuonna 1906. Molemmat laivat tarjosivat mukavan matkan uuteen elämään. Siirtolaistarkastuksessa New Yorkin Ellis Islandilla miehet ilmoittivat päämääräkseen Michiganissa sijaitsevan Houghtonin. Siellä heitä odottaisi Taavetti Mäkinen, kotiseudun poikia hänkin.

Houghton oli tuohon aikaan yksi Yhdysvaltojen suomalaiskeskittymistä ja suomalaisia olikin kerääntynyt sinne niin, että monissa paikoissa pärjäsi ilman vieraiden kielten taitoa. Houghtonin lähellä oli Atlantic Mine –niminen yhteisö, jonka keskus oli Atlantic Mining Companyn omistama kuparikaivos. Alun perin suomalaiset olivat parturoineet kaivosalueen metsiä mutta siirtyneet sitten kaivosmiehiksi. Työstä maksettiin hyvin mutta se oli vaarallista. Työturvallisuusasioihin ei kiinnitetty juuri huomiota ja isompia ja pienempiä onnettomuuksia sattui tuhkatiheään.

Atlantic Minen suomalaisyhteisö sijaitsi punaisen merkin
osoittamalla kohdalla suurten järvien rannalla Michiganissa.

Suodenniemen seurakuntaan kantautuneen tiedon mukaan Martti Pukka joutui kaivoksilla jonkinlaiseen onnettomuuteen, mutta miten siitä voisi saada tietoja? Siirtolaisten kohtaloista kirjoitettiin usein suomalaisissakin lehdissä mutta Historiallisesta sanomalehtikirjastosta ei löydy mitään. Olisiko lähdettävä jonnekin selaamaan mikrofilmattuja amerikansuomalaisia lehtiä? Vai pitäisikö sittenkin tehdä se mitä nykyään tehdään, eli katsoa Googlesta? Valitsen jälkimmäisen.

Googlen haun kautta löytyy kiinnostava digitoitujen amerikkalaisten sanomalehtien sivusto. Se muistuttaa kotimaista Historiallista sanomalehtikirjastoa, vaikka sen hakutoiminnallisuudet eivät ole aivan samalla tasolla. Selatessani michiganilaisia lehtiä päädyn kartalle, jonka eräs vihreä nuoli hehkuu aivan Houghtonin kohdalla. The Calumet News? Voisiko se johdattaa vanhan kaivosturman tietojen jäljille? Syyskuun 20. päivän lehdestä uutinen sitten löytyy (käännös englannista omani):

The Calumet News -lehti
kertoi mainareiden murheellisesta
kohtalosta 20.9.1910.

”Kaksi kaivosmiestä kuolemaan Superior-kaivoksella tänään

Alfred Waisanen, naimisissa oleva 28-vuotias mies ja Matt Beukka, 28-vuotias poikamies, kuolivat aikaisin tänään kivien putoamisesta johtuneessa turmassa Superior-kaivoksen kuilun numero 1 toisella tasolla. Turma sattui kello 1 ja kello 6 välillä, joista jälkimmäiseen aikaan se havaittiin. Kukaan ei työskennellyt uhrien läheisyydessä turman sattuessa ja kun seuraava työvuoro saapui aamulla, löydettiin miehet kuilun seinämästä irronneen suuren kiviröykkiön alta. Molemmat olivat löydettäessä kuolleita.

Tuomari Little kokosi aamulla valamiehistön ja suoritti tutkinnan. Kuultujen todistusten perusteella tapaus todettiin onnettomuudeksi.

Herra Waisanen jättää jälkeensä vaimon, joka asuu kaivoksen läheisyydessä. Beukka puolestaan oli poikamies, jonka sukulaiset asuvat Baltiassa [!]. Hautajaisjärjestelyistä ei ole vielä päätetty.”

Kaksi päivää myöhemmin samassa lehdessä on miesten hautausta koskeva uutinen:

”Tänään iltapäivällä klo 2 pidettiin Atlanticin suomalaisessa kirkossa 18-vuotiaan Matt Pukin ja 30-vuotiaan Alfred Waisasen kaksoissiunaus, jota seurasi hautaus Atlanticin hautausmaalle. Miehet menehtyivät tällä viikolla Superior-kaivoksen ykköskuilussa pudonneen kiviaineksen vuoksi.”

Pukan kuolinmerkinnästä Suodenniemen kirkonarkistossa alkanut selvittely oli hyvän onnen turvin tullut päätökseen. Halusin kuitenkin vielä tietää, olisiko hänen hautansa Atlanticissa edelleen olemassa. Internetin rajattomassa maailmassa selvisi piankin, että on olemassa Atlantic Mine Cemetery –niminen hautausmaa, jonka muistomerkit on kuvattu. Suomalaisia nimiä niissä riittää, mutta Pukasta tai Waisasesta ei löytynyt merkintää. Laitoin viestin kivien kuvaajalle ja sain häneltä vastauksen, että Atlantic Mine Cemetery on sama paikka kuin lehtiuutisessa mainittu Atlanticin hautausmaa. Hänen johtopäätöksensä on, että hautakiveä ei vain enää ole. Hän vinkkasi tutustumaan Seeking Michigan -sivustoon, josta oli itse löytänyt Waisasen syntymäajan, 17.2.1880. Hakusanalla Bukka palvelusta löytyi myös Martti Pukan kuolintodistus.

Oli se melkoista aikaa, kun Suomesta lähdettiin joukoittain vaaroja uhmaten paremman elämän toivossa pitkälle matkalle länteen. Toisaalta kunnioitus kasvaa myös digitoijia, indeksoijia ja hautausmaita kuvaavia vapaaehtoisia kohtaan. Heidän ansiostaan entisajan siirtolaisten tarinoita voi selvitellä jopa kotisohvalta nousematta.

Lähteet:
Suodenniemen seurakunnan rippikirjat ja kuolleiden luettelot, vuodet 1902-1910.
Siirtolaisrekisteri, Siirtolaisuusinstituutti.
Ellisisland.org –sivusto.
The Calumet News –lehti 20.9. ja 22.9.1910, Chronicling America –palvelu, Library of Congress.
Holmio Armas: History of the Finns in Michigan. Great Lakes Books, Michigan 2001. (Julkaistu suomeksi Michiganin suomalaisten historia-seuran kustantamana vuonna 1967 nimellä Michiganin suomalaisten historia.)
Atlantic Mine Cemeteryn hautakuvat, http://usgwarchives.net.
Karttapohja: Google Maps.