Putajan suuri tulipalo vuonna 1915

Vuonna 1915 Putajan seutu oli torppien täplittämää. Niitä oli noussut etenkin mouhijärveläisten Simon ja Märrin talojen maalle. Putaja oli myös teollisuuskeskittymä ja sahan äänet kantautuivat torpille kivisiltojen takaa Kiikoisjoen toiselta puolen. Erästä Putajan torpista, Simon talon Vuoriota, isännöivät tähän aikaan 44-vuotias Herman sekä hänen vaimonsa Anna. Vuonna 1911 päättyvän rippikirjan mukaan perheeseen kuului neljä tytärtä eli Elli, Toini, Helmi ja Aili, jotka olivat tähän aikaan neljästä kahdeksaan vuoden ikäisiä. Perhe asuman torpan päärakennus oli hiljattain uusittu.

Tulipalo saapui tuolta edestäpäin tien vasenta puolta
ja teki Teemannilla pahimmat tuhonsa. Tältä kohtaa
palo levisi kohti Kivirantaa. Kuvan tie on Palomäentie.

Lauantai 12. kesäkuuta 1915 oli Vuoriolla leivontapäivä. Kesken kaiken suunnilleen puolen päivän aikaan havaittiin, että tuli oli irti. Ilmeisesti nokipalosta alkunsa saaneet liekit olivat jo tarttuneet torpan kattoon. Ripein toimin palo saatiin sammumaan, mutta puolet katosta ehti palaa. Lisäksi kova tuuli oli levittänyt tulen riihen luona olleeseen rehusuojaan ja lähistöllä olleen kellarin kattoon, jotka kumpikin paloivat poroksi.

Tilanne ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Jatkuvasti kovana puhaltanut tuuli piti tulta yllä niin, että palo levisi Vuoriolta sen ja siitä itään sijaitsevan Stenmanin eli Teemannin välissä olleeseen metsään polttaen sitä satojen neliöiden alalta. Palon humistessa myötätuuli ruokki sitä edelleen ja pöllytti kipinöitä kohti Stenmania. Ensin syttyi sen ulkorakennus, josta palo levisi asuinrakennukseen ja edelleen muihin rakennuksiin. Vain hieman etäämpänä ollut riihi säilyi tuhoutumiselta. Lehtitietojen mukaan torpan asukkaat onnistuivat pelastautumaan vain päällään olleet vaatteet yllään.

Valloilleen päässyt valkea ei osoittanut hiipumisen merkkejä vaan jatkoi etenemistään itään kohti tien varressa seuraavana ollutta Kivirannan torppaa. Stenmanilta lennelleet suuret kekäleet sytyttivät Kivirannan navetan, joka paloi maan tasalle. Ehkä hälyn mukanaan tuoma lisääntynyt sammutusväki sai aikaan sen, että muut rakennukset saatiin pelastettua. Tuuli pyrki kuitenkin vielä levittämään paloa ja tulipalo uhkasi myös edempänä olleen Korpelan rakennuksia. Tuli ehti tarttua niihin useita kertoja mutta palo saatiin aina sammumaan alkuunsa.

Kesäkuinen laaja tulipalo ylitti uutiskynnyksen monissa ajan sanomalehdissä. Näkyvimmin siitä uutisoivat Sosialidemokraatti ja Satakunnan Sanomat, mutta nousipa tapaus uutiseksi aina viipurilaista Työ-lehteä myöten. Sosialidemokraatti teki aiheesta kaksikin uutista, joista jälkimmäiseen oli kerätty ensitietoja enemmän yksityiskohtia tapahtuneesta. Satakunnan Sanomat etsi syytä sattuneeseen turmaan kylän heikoista yhteyksistä ulkomaailmaan:

Tulipalo alkoi Vuoriolta puolen päivän aikaan ja eteni kovan tuulen
mukana itään melkein kivisilloille saakka. Palossa tuhoutuneet pihapiirit
ehdittiin ikuistaa tähän vuonna 1912 piirrettyyn isojaonjärjestelykarttaan,
jonka piirroksistani puhtaan version löydät Digitaaliarkistosta.

”Kiikoisten kylä, jossa tuli näin armotonta hävitystään teki, on Suodenniemen kappelin syrjäseutu, johon eivät puhelimet enempää kuin muutkaan nopeat tiedonlennättäjät ulotu. Tämän tähden voitiin nytkin lähettää tieto kirkonkylään vasta tuntien perästä ja peninkulma matka kuljettua Kiikoisten kappelin puolelle jossa lähin puhelin oli. Näin ollen voi tuli verrattain lyhyessä ajassa navakan tuulen lennättämänä aiheuttaa surkuteltavia tuhojaan vähävaraisessa torppayhteiskunnassa, jossa omat sammutusvälineet ovat niukat ja sanansaanti muualle vaikea.”

Sosialidemokraatti tiesi kertoa, että veden puute hidasti sammutusta. Sen mukaan paloa oli silti  lopulta sammuttamassa paitsi Kiikoisten palokunta ja 13 paloruiskua myös noin 300 sammuttajaa. Tuo väkimäärä olisi vaatinut useimpien alueella asuvan osallistumista, mutta kenties niin olikin. Lisäksi lehden mukaan paitsi pitäjän poliisi Juho Helin myös Mouhijärven nimismies Otto Wahlroos olisivat olleet ohjaamassa sammuttajien työtä. Kulkuyhteydet huomioiden ja yllälainatusta lehtijutustakin päätellen he ehkä ehtivät paikalle vasta isomman roihun jo laannuttua.

Uunin lämmittämisestä alkaneesta palosta tuli iso vahinko. Liekkien saaliiksi joutui edellä mainittujen rakennusten lisäksi suuri määrä irtainta omaisuutta. Pahiten tuhoutuneella Stenmanilla paloi suuri määrä vaatteita, lihaa ja suolaa. Palaneita navettoja asuttaneet eläimet olivat varmaan ulkona, sillä ainoat tulelle menetetyt kotieläimet olivat Stenmanin navetassa ollut vasikka ja Kivirannan navetan kana. Henkilövahingoilta onneksi vältyttiin. Ajan tavan mukaan suurin osa omaisuudesta oli vakuuttamatta. Pahiten kärsineellä Stenmanilla oli kuitenkin 2500 markan vakuutus, vaikkakin tuhot arvioitiin sitä summaa korkeammiksi.

Putajan palon kaltainen tulipalo lienee onneksi ollut harvinainen tapaus ainakin isonjaon jälkeisinä aikoina, kun vanhat ryhmäkylät olivat purkautuneet. Tulenkäsittely hirsirakenteisissa, tuohella vesieristetyissä ja oljilla, päreillä tai malalla katetuissa asumuksissa oli silti aina riskialtista puuhaa. Elämä palon kohteiksi joutuneissa torpissa näyttää palautuneen ennen pitkää taas normaaliksi, koska ne kaikki löytyvät vielä myöhemmiltäkin kartoilta.

Lähteet:
Suodenniemen seurakunnan rippikirja 1902-1911. Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen (SSHY) kuvatietokanta.
Eskolan ja Kiikoisten kylien isojaonjärjestelykartta vuodelta 1912, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Helsingin Sanomat ja Satakunnan Sanomat 13.6.1915.
Sosialisti ja Työ 14.6.1915.
Sosialidemokraatti ja Turun Sanomat 15.6.1915.
Sosialidemokraatti 17.6.1915.
Kaikki sanomalehdet Kansalliskirjaston Historiallisesta sanomalehtikirjastosta.

Lisää tästä tapauksesta voit lukea Alex Leppäsen kirjoituksesta Tuli on hyvä renki..., joka on julkaistu kyläkirjassa Parasta aikaa Putajassa (Putajan Ponsi ry., Putaja) vuonna 2008.

Kun sirpit heiluivat tähkien yläpuolella

Tasan 100 vuotta sitten Suodenniemellä elettiin yhtä sen historian erikoisimmista hetkistä. Pitäjässä oli heinäkuun 13. päivästä saakka jatkunut maatalouslakko, jonka kenties tunnetuin tapahtuma oli Tahlon pellolla Pohjakylässä lauantaina 28. heinäkuuta sattunut yhteenotto. Koivuniemeläinen Vihtori Noukka kertoi siitä muutamia viikkoja tapahtuneen jälkeen näin:

”Noin kello 2 aikana päivällä seistessäni erään vanhan aittarakennuksen luona lähellä [Kinansalmen pohjois]rantaa, näin maantiellä vähän matkan päässä palokunnan talolta kirkolle päin suuren joukon lakkolaisia liikkuvan Tahlon pellolle päin, jolloin samalla huomasin, että leikkaajat Tahlon pellolla lakkasivat työstä ja kokoontuivat yhteen riviin pellolle jääden seisomaan paikalle. Heidän edessään näkyi kaksi miestä seisovan myös hekin liikkumatta. Hetken kuluttua näkyi lakkolaisia tulevan ulos metsästä ja kokoontuen nurmikolle pellon luona jonkun matkan päässä leikkaajista. Joukosta etenivät muutamat miehet ja kokoontuivat leikkaajien edessä seisovien ympärillä, minkä ohessa näkyi lakkolaisten joukosta muutamia liikkuvan kuten tahtoisivat piirittää leikkaajia, mutta sitten ryntäsivät kaikki lakkolaiset paikalla olevia leikkaajia vastaan, jolloin näkyi, että siinä oli tappelu, joka ei kuitenkaan kestänyt kuin muutaman minuutin, minkä jälkeen hyökkääjät perääntyivät leikkaajien jäädessä entiselle paikalleen. Mutta sittemmin perääntyivät leikkaajatkin salmelle päin ja lähtivät vihdoin lautalla salmen yli Kinan talon maalle.”

Rukiinleikkuun alettua lakkolaiset marssivat paikalle palokunnantalolta.
Ehkä väkijoukon saapuminen oli vähän kuin tässä Per Åke Laurénin
maalauksessa, vaikka lyömäaseita heillä ei kai vielä siinä vaiheessa
ollutkaan. Julkaistu painokuvana Kyläkirjaston Kuvalehdessä 1.1.1903.

Tapahtumat saivat alkunsa saman päivän aamuna, kun rukiidensa varisemisesta huolestuneet tilalliset päättivät yksissä tuumin kiertää korjaamassa ne ainakin niistä paikoista, joissa varisemisen riski oli kaikista suurin. Syksymmällä laadittujen todistajankertomusten johdannoksi on alkupäivän kulusta kerrottu, että ”joukko tilanomistajia ynnä muita työhalukkaita henkilöjä, yhteensä muutamia kymmeniä miehiä […] kokoontui Kittilän kylään, jossa leikattiin rukiit Kelan ja Saksan tiloilla, minkä jälkeen lähdettiin Tahlon pellolle, johon kokoontui noin 40-50 miestä.”

Ilmeisesti lisävoimien odottelu aiheutti sen, että lakkolaiset eivät puuttuneet tapahtumiin vielä Kittilässä. Iltapäivällä tilanne oli jo toinen. Vihtori Prusi muisteli omassa todistuksessaan, että ”työt [Tahlon pellolla] aljettiin ja kun oli leikattu jonkin verran, huomattiin palokunnan talolta suuren väkijoukon – minun arvioimiseni mukaan useita satoja – miehiä ja naisia lähtevän pellolle päin, jossa olimme työssä.”

Kalle Sianoja kertoi, että ”kun huomattiin lakkolaisten lähtevän palokunnan talon mäeltä työmaalle päin, lakattiin työstä ja asetuttiin yhteen riviin, jolloin muutamat ottivat puolustusaseeksi seipään pätkiä, muutamille jäivät sirpit käteen. Lakkolaisten saavuttua paikalle noin 200-300 miehen suuruisena joukkona, kielsi kruununvouti [Arno Rydman] useampia kertoja kovalla äänellä lain nimessä väkivaltaa tekemästä kehottaen hajaantumaan, mutta vastaukseksi kuului lakkolaisten joukosta huuto ”ei ole lakia!”.”

Tahlon tuolloiset tilukset Pohjakylässä näkyvät kartassa vihreällä viivalla
reunustettuna. Jossakin tuolla alueella se yhteenotto tapahtui.
Karttapohja: www.paikatietoikkuna.fi

Tässä vaiheessa elettiin äärimmäisen jännittäviä hetkiä, sillä aseet saattaisivat alkaa puhua millä hetkellä hyvänsä. Nimismies Wahlroosilla oli taskuase ja epäilemättä joillakin muillakin, sillä Wahlroos oli sanonut, että vasta sitten saisi ampua, kun hän olisi ampunut ensimmäisen laukauksen. Kun tuota ensimmäistä laukausta ei kuultu, jäi ampuminen sillä erää sikseen.

Varsinainen kamppailu käynnistyi pian joukkojen kohdattua ja kuten Vihtori Noukka kertoi, se kesti muutamia minuutteja. Aseina käytettiin seipäitä, sirppejä ja kaikenlaisia muitakin astaloita, joita pellolta ja sen pientareilta saattoi löytää. Lähitaloihin kuului kova meteli. Uhrejakin tuli, sillä Olga Kalpan muistelun mukaan kahakassa loukkaantuivat lakkolaisten puolelta [Vihtori] Lähde sekä Seppä –niminen mies. Rukiinleikkaajien puolelta loukkaantui Oskari Jylli ja myös Oskari Niemen kerrotaan saaneen nujakassa haavan oikeaan ohimoonsa. Uhreja lienee vielä muitakin, mutta pysyvistä vammoista asiakirjat eivät kerro.

Sosialidemokraatti-lehti
kertoi lakkolaisten puolen
Tahlon pellon tapahtumista
tapauksen tutkintaa koskevassa
uutisessaan 7.8.1917.

Yhteenoton laannuttua lakkolaiset perääntyivät mutta uhkasivat palata lisävoimia saatuaan takaisin ja hankkia samalla sotaväkeä rikkureita kurittamaan. Uhkausta yritettiin ilmeisesti toteuttaakin, sillä iltapäivällä Mikkolaan puhelua yrittänyt Aili Tuori todisti sattumalta kuulleensa luuristaan Mikkolasta Tampereelle soitetun puhelun. Siinä lakkolaisiin kuulunut soittaja puhui Eriksson-nimiselle miehelle ja pyysi häntä järjestämään Suodenniemelle 50 miehen vahvuisen sotilasosaston. Tuori ei kuullut mitä Tampereelta vastattiin mutta epäili vastauksen olleen kielteisen, koska soittaja alensi pyyntöään ensin 20 mieheen, sitten 10 ratsuun ja lopulta 5 ratsuun, joiden kulut lakkokomitea olisi kuulemma voinut maksaa. Pyyntöä yritettiin kai vielä uusia, sillä pajuniemeläinen kauppias Oskari Mäkinen sanoi kuulleensa myöhemmin samana päivänä samanlaisen puhelun, jossa tosin soittaja oli eri kuin Tuorin kuulemassa puhelussa.

Kahakan päätyttyä leikkaajat päättivät keskeyttää työnsä ja poistuivat kuka minnekin Pukan ja Tahlon suuntaan. Osa ylitti heinäkrinneillä ja kahlaten Kinansalmen Kinan talon puolelle. Kuin jonkinlaiseksi loppuhuipennukseksi ammuttiin Kirkkojärvellä muutamia laukauksia veneillä seuraamaan lähteneiden lakkolaisten karkottamiseksi.

Muutamia päiviä myöhemmin Tyrvään kruununnimismies Juho Kalske ja lääninsihteeri Edvin Wahlstén saapuivat pitäjään selvittelemään tapahtumien kulkua. Selvittelyyn kuului myös käynti kahakkapaikalla. Leikkaajat kertoivat tapauksesta suunnilleen yllä kerrotulla tavalla, kun taas lakkolaiset sanoivat leikkaajien hyökänneen heidän kimppuunsa, kun he yleisellä kylätiellä pysytellen olivat kehottaneet rikkureita keskeyttämään työnsä. Takaa-ajettuina he olivat joutuneet perääntymään pellolta. Ristiriitaiset kertomukset johtivat lopulta siihen, että tapahtumien yksityiskohtainen kulku jäi epäselväksi.

Vuosia myöhemmin Tahlon pellon tapahtumista saatettiin puhua jo vähän kevyempään sävyyn. Yksi mukana olleista, Väinö Koskela, kertoili olleensa semmoisissa talkoissa, joissa sirpit heiluivat tähkien yläpuolella.

Lähteet:
Eino Kalpan kertomus Suodenniemen sisällissotatapahtumista. Laatimisvuosi 1920. Vapaussodan historian komitean arkisto (C III 1; s. 536-550), Kansallisarkisto.
Eino Kalpan muistelmakirjoitus sisällissodasta ja sen taustoista. Laatimisvuosi 1936. Vapaussodan Rintamamiesten liitto ry:n arkisto (T 15834-15835/01; Helsinki), Kansallisarkisto.
Olga Kalpan muistelmakirjoitus Suodenniemen tapahtumista 1900-luvun alusta sisällissotaan. Laatimisvuosi 1935. Suomen Vapaussodan itsenäisyysarkisto (jakso 206, k. 8), Kansallisarkisto.
Kaarle Rouhun muistelmakirjoitus liitteineen sisällissodasta ja sen taustoista. Laatimisvuosi 1936. Vapaussodan Rintamamiesten liitto ry:n arkisto (T 15834-15835/07; Mouhijärvi), Kansallisarkisto.
Akseli Saikkalan muistelmakirjoitus itsenäistymisen vuosista. Laatimisvuosi 1938. Vapaussodan Rintamamiesten liitto ry:n arkisto (T 15834-15835; Lavia), Kansallisarkisto.
Suodenniemen maatalouslakkoon liittyvät todistajankertomukset. Kopiona tekijän hallussa.
Satakunta 18.8.1917. Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Jankkari Sakari (toim.): Suodenniemi: elämää maalaispitäjässä 1540-1939. Suodenniemi-Seura ry., Sastamala 2011.
Piilonen Juhani: Sastamalan historia 3: 1860-1920. Sastamalan historiatoimikunta, Vammala 1997.
Kuvituksena käytetyt lehtileikkeet Kansalliskirjaston Historiallisesta sanomalehtikirjastosta.

Maatalouslakko rikkoi välejä 100 vuotta sitten

Vuonna 1917 Suomi oli mullistusten kourissa. Keisari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai II oli maaliskuussa joutunut luopumaan kruunusta ja hänen tilalleen nousi porvarillinen väliaikainen hallitus, joka pyrki rauhoittamaan kuohuvan maan, tavalla tai toisella. Keisarinvallan päättymisen myötä päättyi myös meneillään olleesta maailmansodasta johtunut sotatila, jonka aikana lakkoilu oli ollut kiellettyä.

Lakkoja alkoikin syntyä nopeasti. Jo toukokuussa kesken kevätkylvöjen puhkesi Mouhijärvellä maataloustyöväen lakko, jonka päätavoitteena oli saada aikaan sopimus kahdeksan tunnin työajasta. Työantajien leirissä vaatimusta pidettiin kohtuuttomana maataloustöiden epäsäännöllisen luonteen vuoksi, koska toisinaan töitä oli yllin kyllin ja toisinaan oli hiljaisempaa. Mouhijärven lakko päättyi kestettyään yhdeksän päivää ja syntyneessä sopimuksessa työaikaa lyhennettiin keskimäärin kahdeksan tunnin mittaan.

Vuoden 1917 aikana maatalouslakkoja koettiin monella paikkakunnalla.
Tässä Vesilahden lakkolaiset marssimassa sovittelukokoukseen.
Kuva: Työväen Arkisto.

Kesän mittaan lakkoja alkoi syntyä lisää eri puolilla Satakuntaa. Suodenniemellä maatalouslakko alkoi parhaimpaan heinäaikaan heinäkuun 13. päivänä. Aluksi lakko koski maatilan töitä niin, että lakossa olevat saattoivat osallistua vain lehmien lypsämiseen – ja siihenkin vain minimimiehityksellä. Lakonalaiset työt oli määritelty tarkasti, sillä esimerkiksi maidon kantamista navetasta tai lypsämisessä käytettyjen astioiden pesemistä ei lakkolaisten voimin tehty.

Lakon pitkittyessä molemmat osapuolet hakivat ja saivat apua pitäjän ulkopuolelta. Työväki sai kokeneita lakkovahteja eniten Mouhijärven suunnasta, lakonalaiset työt taas pyrittiin tiloilla tekemään apuun pyydettyjen sukulaisten ja tuttavien kanssa. Lakon ensimmäiset päivät menivät kai jotakuinkin rauhallisesti ja ehkä vähän molemminpuolisen hämmennyksenkin vallitessa, mutta jo heinäkuun 17. päivänä sattui Kiikoisten (nyk. Kiikoistenmaa) kylässä Hujon talolla lakkolaisten ja lakonalaisia töitä tekevien välillä yhteenotto. Samoihin aikoihin nujakoitiin myös Mustapäässä ja 20. päivänä Leppälammilla ja Sävissä. Vielä 22. päivänä heinänkorjuu muuttui käsirysyksi Pajuniemessä Vanhankulun niityllä.

Pitkittynyt lakko sai palstatilaa maan eri
puolilla. Vakka-Suomi -lehti kertoi
26.7.1917, että Suodenniemellä
oli vallalla täysi anarkia.

Yksi syy yhteenottojen suureen määrään oli siinä, että järjestysvalta Suomessa oli tuolloin heikoissa kantimissa: poliisivoimia Suodenniemellä edusti vain konstaapeli ja maanviljelijä Johan Helin. Toinen järjestyksen takaaja, Suomen oma sotaväki, oli puolestaan lakkautettu jo vuosia aiemmin. Venäläistä sotaväkeä olisi ollut runsaasti, mutta osa siitä odotti kevään vallankumouksen seurauksena jo kotiinpaluuta ja osa oli pahasti radikalisoitunut. Kukaan ei olisi voinut tietää, kenen puolella sotilaat olivat olleet, jos heitä olisi paikkakunnalle tullut. Mouhijärven nimismies Otto Wahlroos ja hänen esimiehensä Tyrvään kihlakunnan kruununvouti Arno Rydman pyrkivät järjestystä turvaamaan, mutta kaksin hekään eivät voineet tapahtumien vyöryä pysäyttää.

Kun tilanne ei osoittanut ratkeamisen merkkejä, laajentui lakko heinäkuun 23. päivänä niin, että talon omakaan väki ei saanut lakonalaisia töitä enää suorittaa. Näihin aikoihin Suodenniemeltä kiiri viestejä läänin kuvernöörille Turkuun ja aina Helsinkiin saakka ja paikkakunnalle alkoi saapua välittäjiä molemmista suunnista. Tunnetuimmat heistä olivat silloiset prokuraattori P. E. Svinhufvud ja senaattori Allan Serlachius, jotka kävivät sovittelemassa lakkoa heinäkuun 27. ja 28. päivänä. Sopimukseen ei kuitenkaan päästy ja samana päivänä kuin Svinhufvud ja Serlachius lähtivät Suodenniemeltä, tapahtui Pohjakylässä Tahlon pellolla ehkä lakon tunnetuin yhteenotto rukiinleikkuuseen ryhtyneiden tilallisten ja lakkolaisten välillä.

Sosialidemokraatti-lehti esitti asian
lakkolaisten näkökulmasta 28.7.1917.
Kuten kiistoissa yleensäkin, olivat lakon
osapuolten näkemykset tapahtumista
toisistaan poikkeavia.

Suodenniemen pitkäksi venynyt lakko päättyi lopulta elokuun 1. päivän vastaisena yönä ja päivän valjettua solmittiin alempana oleva työehtosopimus. Sellaisiin päättyivät monet lakot muuallakin Satakunnassa. Sopimus oli kompromissi, jossa molemmat osapuolet saivat osan tavoitteistaan läpi. Työajasta sovittiin samoin kuin keväällä Mouhijärvellä.

Sopimus palautti laihan sovun pitäjään mutta jännitteet eivät hävinneet mihinkään. Nyt oli nähty ensi kertaa, kuinka väkijoukot kävivät Suodenniemelläkin toistensa kimppuun eikä esivalta voinut tilanteeseen juuri puuttua. Lakon seurauksena keväällä perustettu Suodenniemen maataloustuottajain liitto muutti elokuun 15. päivä nimensä Suodenniemen suojeluskunnaksi. Työväenkaartejakin alkoi jo joihinkin osiin maata ilmestyä. Syytä huoleen oli yhä enemmän.

Lähteet:
Suodenniemen maatalouslakkoon liittyvät todistajankertomukset. Kopiona tekijän hallussa.
Kaarle Rouhun muistelmakirjoitus liitteineen sisällissodasta ja sen taustoista. Laatimisvuosi 1936. Vapaussodan Rintamamiesten liitto ry:n arkisto (T 15834-15835/07; Mouhijärvi), Kansallisarkisto.
Kari Vestolalta saadut tiedot.
Suodenniemen suojeluskunnan historiikki. Suojeluskuntajärjestön historian ainekset. Suojeluskuntain yliesikunnan valistusosaston arkisto (F-158), Kansallisarkisto.
Aamulehti 14.8.1917, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Satakunta 18.8.1917, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Piilonen Juhani: Sastamalan historia 3: 1860-1920. Sastamalan historiatoimikunta, Vammala 1997.
Kuvituksena olevat lehtileikkeet Kansalliskirjaston Historiallisesta sanomalehtikirjastosta.

Työehtosopimus, tehty Suodenniemen
maanviljelystuottajain ja työntekijöiden välillä

1) Työaika maanviljelys- ja sekatöissä on touko-, kesä-, heinä- ja elokuussa yhdeksän (9) tunt. syys-, loka-, maalis- ja huhtikuussa kahdeksan (8) tunt. sekä marras-, joulu-, tammi- ja helmikuussa seitsemän (7) tuntia. Työaika on järjestettävä kello 6 aamulla ja kello 7 illalla välisellä ajalla. Sunnuntailevoksi lasketaan aika lauantai- ja juhla-aattoina illasta kello 5 seuraavaan arkiaamuun kello 6. Työaika on käytettävä tehokkaaseen työhön.

2) Ylityöstä maksetaan 50 % ja pyhätyöstä 100 % korotus. Ylityöt on työntekijä velvollinen tekemään, ei kuitenkaan enempää kuin 10 tunt. viikossa ja 200-250 tunt. vuodessa. Kaupunki-, mylly- y.m. matkat jäävät keskinäisen sopimuksen varaan.

3) Työhönmeno talosta tapahtuu työajalla ja työstä paluu työntekijän ajalla, ellei matka ole 3 km. pitempi. Palkka on maksettava vähentämättömänä työpäivien lyhentämisestä huolimatta.

4) Karjanhoitoon ja ruokintaan välittömästi kuuluvissa töissä on työpäivän pituus kautta vuoden 8 tunt. Työaika on järjestettävä kello ½ 6 aamulla ½ 8 illalla välisellä ajalla työnantajan ja työntekijän keskinäisen sopimuksen mukaan, kuitenkin niin, että työntekijä saa päivällä yhtämittaisen vapaa-ajan, jona aikana voidaan työntekijän ja työnantajan yhteisestä sopimuksesta tehdä ylityötä, josta maksetaan samoin kuin 2) kohdassa on ylityöstä mainittu. Sunnuntaina ja juhlapäivinä tehtyä työtä ei lasketa ylityöksi, samoin ei hevosten ruokintaa, mutta myönnetään karjanhoitajille 1 vapaapäivä kuussa täydellä palkalla marrask. 1 päivään ja siitä lähtien 2 päivää kuukaudessa niinikään täydellä palkalla.

5) Tämän sopimuksen alaisissa töissä työaikaan ja ylityöhön nähden työntekijäin ja työnantajain välillä sattuvat erimielisyydet, ellei muuten sovita, ratkaisee sovinto-oikeus, johon kumpikin riitapuoli valitsee 2 jäsentä ja nämä yhteisesti puheenjohtajan. Ellei jäsenet voi sopia puheenjohtajasta määrää sen kihlakunnan tuomari. Ellei toinen riitapuoli 14 päivän kuluttua kehoituksen saatuaan valitse jäsentä sovinto-oikeuteen, on sovinto-oikeutta pyytäneellä oikeus, ellei vastapuoli ole laillista estettä esittänyt, yhdessä kunnallislautakunnan esimiehen kanssa valita jäsenet sovinto-oikeuteen ja voidaan asia sovinto-oikeudessa päättää vaikkei toinen riitapuoli itse tai asiamiehen kautta paikalle tulisi. Sovinto-oikeuden päätös on sitova.

6) Tämän sopimuksen alaisia ovat kaikki torpparit, mäkitupalaiset, mies- ja naispalvelijat sekä sekatyöläiset Suodenniemen kunnassa.

7) Työnantaja on velvollinen ottamaan kaikki ennen lakkoa työskennelleet työntekijät. Boikoteeraus lakon johdosta ei saa tulla kysymykseen kummaltakaan puolelta.

8) Lakon aikana rästiin jääneet työ- ja veropäivät katsotaan puoleksi suoritetuiksi, ja on toinen puoli suoritettava ennen lokak. 1. p. Ns. reservit ovat suoritettavat.

9) Sopimus pysyy voimassa 1 päivään toukok. 1918 ellei laki työpäivästä maalla sitä ennen toisin määrää ja jatkuu edelleenkin vuosittain ellei sitä 1 kuukautta ennen irtisanota.

10) Tätä sopimusta on tehty kaksi samanlaista kappaletta, toinen työnantajia ja toinen työntekijöitä varten.

11) Lakon aikana sattuneet siviililuontoiset tapaukset unhoitetaan molemmin puolin. Rikosoikeuden alaan kuuluvat tapaukset jäävät kunkin asianomaisen itse ratkaistaviksi.

Suodenniemellä 1 pnä elokuuta v. 1917.

Suodenniemen maataloustuottajain liiton puolesta:
Johan Helin (puheenjohtaja), Paavo Pukka (Kela), Evert Kukkula, Vihtori Kotajoki, Vihtori Vanhakulku, O. Mäkinen, J[ohannes] Iitu.

Suodenniemen työntekijäin valtuuttamat:
G. [Jooseppi] Lagerspets (puheenjohtaja), [Lahdenperän Sävilahden torppari]
[Juho] W[ille] Huhtala, [Pajuniemen Väissin torppari]
E. Harju
Urho Sillanpää
N. Mäkinen
Kalle Laurila, [Taipaleen Turpan Laurilasta]

Allekirjoitukset omakätisesti kirjoitetuiksi todistavat, aika ja paikka kuin yllä:
H. Eriksson
Juho Peura

Prikaatin miehet Krivin talvitaisteluissa

Juna työntyi vaivalloisesti eteenpäin talvisessa maalaismaisemassa Laatokan pohjoispuoleisessa Karjalassa. Se oli täynnä miehiä, aseita, hevosia ja ajoneuvoja. Kyydissä olivat 3. Prikaatin II pataljoonan pääosat, vain 5. komppania oli jäänyt odottamaan myöhempää kuljetusta. Oli tammikuun 26. päivä vuonna 1942.

Matkalla oltiin tuolloin jo kolmatta päivää. Liikkeelle oli lähdetty Kivennapaan kuuluvalta Raivolan asemalta Karjalan kannakselta. Sinne joukko oli raivannut tiensä edellisen syksyn hyökkäysvaiheen aikana Suomenlahden rantaa pitkin edeten. Tammikuussa joukon nimi oli vaihtunut Jalkaväkirykmentti 3:sta (JR 3) 3. Prikaatiksi (3.Pr.). Siitä minne nyt oltiin menossa, ei juuri kenelläkään ollut tietoa, mutta matkalla oli ohitettu muun muassa Viipurin lähellä sijaitseva Simola, Sortavala sekä Suistamon Loimolan taajama. Itä-Karjalaa kohti oltiin siis matkalla. Pääosa prikaatista oli lähtenyt jo tätä ennen lähteneen junan matkaan, joten isommasta liikkeestä oli mitä ilmeisimmin kyse.

Krivin taistelumaastoa tutkitaan helmikuun alun
vastahyökkäyksen jälkeen. Kuva: SA-kuva 111014.

Ylhäällä johtoportaassa liikkeen tarkoitus oli sitäkin selvempi: venäläiset olivat käynnistäneet uudenvuodenpäivänä 1942 hyökkäyksen Maaselän kannaksella Äänisjärven ja Seesjärven välillä. Hyökkäys ehti tehdä suomalaisten puolustuslinjaan kilometrien syvyisen painauman, ennen kuin uuvuksiin asti taistelleet puolustajat saivat sen padottua. Takaisinvaltaamiseen niistä ei kuitenkaan ollut, joten tehtävä uskottiin Kannakselta siirrettäville lisävoimille, joista yksi nyt matkalla oleva 3. Prikaati oli. Suodenniemeläisistä sen riveissä olivat ainakin Väinö Aaltonen, Esa Antila, Kauko Nevanranta, Aaro Takala ja Arvi Tuominen.

Saavuttuaan määränpäähänsä Karhumäen pohjoispuolelle prikaati ryhtyi nopeasti hyökkäystoimiin. Liikkeelle lähdettiin 6.2. klo 2 yöllä ja Muurmannin radan varrella useiden rautateiden risteyskohdassa sijaitseva Krivi vallattiin takaisin samana aamuna klo 9.30. Pian sen jälkeen vihollinen saatiin mottiin. Siellä käytiin kovia kamppailuja korsuihin ja muihin rakennelmiin linnoittautuneita punasotilaita vastaan, sillä heidän lumeen varustellut asemansa voitiin nujertaa vain tarkoilla käsikranaatti- ja kasapanosiskuilla. Taisteluita piti käydä lähes 30 asteen pakkasessa yli yön, kunnes motti seuraavana päivänä kukistui.

3. Prikaati siirtyi Kannakselta kannakselle tammikuun 1942 lopussa.

Näissä kahden päivän aikana raivonneissa taisteluissa 3. Prikaati menetti kaatuneina, haavoittuneina ja paleltuina yhteensä noin 450 miestä. Neuvostojoukkojen tappiot yksinomaan kaatuneina laskettiin samana aikana noin 3200 miehen suuruisiksi. Seuraavina päivinä venäläiset tekivät joukon vastahyökkäyksiä voimatta kuitenkaan muuttaa tilannetta edukseen.

Krivin takaisinvaltauksen päätyttyä 3. Prikaati jäi rintamavastuuseen etulinjaan. Seuraavat päivät kuluivat asemia rakennellessa ja parannellessa vihollisen häiritessä töitä siten kuin se parhaiten taisi. Pakkanen alkoi osoittaa lauhtumisen merkkejä ja oli helmikuun puolivälin jälkeen kohonnut alle kymmenen pakkasasteen lukemiin.

Sotatoimet jatkuivat päivästä toiseen mutta koviksi ne yltyivät jälleen 25. helmikuuta, kun Krivillä olevan Vääräjärven luona alettiin tehdä vielä yhtä rintaman oikaisua. Taisteluiden kovuudesta kertoo, että eräs hyökkäykseen osallistuneista joukkueista kutistui iltapäivään mennessä 7 miehen vahvuiseksi. Iltaan mennessä tavoitteet kuitenkin saavutettiin. Näissä taisteluissa suodenniemeläisistä haavoittui Arvi Tuominen.

Aaro Takala

Helmikuun 26. päivän kohdalla II pataljoonan ja siihen kuuluneen 6. komppanian sotapäiväkirjoissa kuvataan koko päivän riehuneita taisteluita, joiden lopulla 6. komppania vaihdettiin pois etulinjasta. Päivän taistelut vaativat pataljoonasta kaatuneina neljä miestä, joista yksi oli pajuniemeläinen 22-vuotias Aaro Takala.

26. päivän iltana venäläiset virittivät linjojen väliin metrien pituisen punaisen lakanan, jossa luki: ”Suomalaiset sotilaat! Lopettakaa järjetön sota ja palatkaa koteihinne.” Seuraavana aamuna se pyyhkäistiin konepistoolitulella matalaksi. Sota ei osoittanut loppumisen merkkejä.

Lähteet:
3. Prikaatin 6. komppanian (6./3. Pr.) sotapäiväkirja (SPK 20273), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
3. Prikaatin II pataljoonan (II/3. Pr.) sotapäiväkirja (SPK 20344), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
3. Prikaatin taistelukertomus Krivin taisteluista 6.-12.2.1942 (SPK 20201), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Kaatuneiden pääkortisto 1941-1945 (T 20408), Kansallisarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jatkosodan historia 3. WSOY, Helsinki 1991.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Aaro Takalan valokuva tekijän luvalla edellä mainitusta Sakari Jankkarin kirjasta.
Karttapohja: Itä-Karjalan kartta vuodelta 1934 (uusintapainos tehty vuonna 1941), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Espanjantauti oli tuttu vieras Suodenniemelläkin

Vuonna 1918 kuultiin Espanjasta pelottavia uutisia. Siellä oli tavattu vaarallista influenssaa, joka kaatoi kansaa sairasvuoteelle. Maan kuningaskin oli sänkypotilaana. Tautiin kuului liittyvän myös poikkeuksellisen korkea kuolleisuus ja se niitti erityisesti parhaassa iässä olleita 20-40-vuotiaita ihmisiä. Mitä ei vielä tiedetty, oli se, että influenssa koetteli myös Ranskaa, jonka meneillään olleesta maailmansodasta johtunut sensuuri esti tautitapauksista kertomisen. Tauti jäikin hieman epäreilusti historiaan espanjantaudin nimellä. Se raivosi ennennäkemättömällä voimalla sairastuttaen 20 tai jopa 50 prosenttia maailman ihmisistä. Hautaan se vei 50-100 miljoonaa heistä, joista Suomessa ehkä noin 25 000 ihmistä.

Juho Karo oli Suodenniemeltä ensimmäinen,
jonka kuolemaan espanjantauti yhdistettiin.
Tämä hänen kuolinilmoituksensa julkaistiin
Satakunnan Kansassa 21.11.1918.

Taudin epäillään saaneen alkunsa Kansasista Yhdysvalloista, josta se levisi Länsi-Eurooppaan sinne saapuneiden amerikkalaissotilaiden mukana. Saattoi se tosin olla Euroopastakin lähtöisin. Sieltä se joka tapauksessa levisi ympäri maailmaa säästämättä inuitien syrjäisiä kyliä sen enempää kuin Tyynenmeren kaukaisia saariakaan. Suomeen tauti levisi syksyllä 1918.

Espanjantaudin vaikutukset Suodenniemellä ovat kiinnostaneet minua jo jonkin aikaa kuultuani taudista kertovan radio-ohjelman. Tapahtumien päälähde, Suodenniemen seurakunnan kuolleiden luettelo vuosilta 1918-1920 on kuitenkin ollut visusti Sastamalan seurakunnan suojissa. Suunnilleen kuukausi sitten tapahtui mieluisa käänne, kun Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen aktiivit kävivät sen siellä kuvaamassa. Digitoitu luettelo onkin nyt yhdistyksen jäsensivuilla myös kaltaisteni kotisohvalla viihtyvien ulottuvilla. Kiitos siitä ahkerille vapaaehtoisille!

Kuolleiden luetteloa tutkimalla kävi ilmi, että marraskuussa 1918 keuhkokuumeen uhriksi joutuneiden määrä Suodenniemellä kääntyi jyrkkään kasvuun. Se viittaa espanjantaudin saapumiseen paikkakunnalle, sillä keuhkokuume oli ja on voimakkaan influenssan tavallinen jälkitauti. Tuon ajan antibiootittomassa maailmassa se koitui monen kohtaloksi. Kävinkin luettelon kuolinsyysarakkeista läpi niin keuhkokuume- kuin espanjantautitapaukset ja merkitsin tulokset yhdessä ja erikseen oheisiin kaavioihin.

Influenssapandemian aikana myös keuhkokuumekuolleisuus nousi
huippuunsa. Ilmiöt todennäköisesti liittyivät toisiinsa. Espanjantautia
merkittiin kuolinsyyksi huomattavan pitkään, mutta kaavion
ensimmäisten ja viimeisten vuosien keuhkokuumekuolemat eivät ilmeisesti
liity espanjantautiin. Ne ovat mukana osoittamassa keuhkokuumekuolemien
tavanomaista tasoa. Vuoden 1918 keuhkokuumetapauksista yksi
on epävarma ja vuoden 1919 tapauksista yksi osui Amerikkaan siirtolaiseksi
lähteneen suodenniemeläisen kohdalle.

Ensimmäinen suoraan espanjantautiin viittaava merkintä Suodenniemellä koskee pajuniemeläistä Juho Karoa, jonka 14.11.1918 tapahtuneen kuoleman syyksi on luetteloon merkitty keuhkokuume (espanjalainen). Tuolloin tauti selvästi jo jylläsi pitäjässä, koska espanjalaiseen tai keuhkokuumeeseen menehtyneitä oli yksin marraskuussa kolme – saman verran kuin keuhkokuumeeseen kuolleita vuosien 1914-1916 aikana yhteensä. Vuonna 1919 keuhkokuumeeseen menehtyneitä oli viisi (plus yksi siihen Amerikassa kuollut suodenniemeläinen siirtolainen) mutta espanjantautiin ei yllättäen yhtään. Tämäkin todistaa mielestäni siitä, että espanjantauti joko diagnosoitiin toisinaan keuhkokuumeeksi tai influenssa eteni usein keuhkokuumevaiheeseen, mikä sitten oli lopullinen kuolinsyy.

Influenssa- ja keuhkokuumekuolleisuus pysyi Suodenniemellä korkealla vielä vuosina 1920-1922 vaatien yhteensä 16 uhria. Koska influenssapandemian katsotaan päättyneen vuoden 1920 loppuun mennessä, on erikoista, että vuosina 1921-1922 espanjantauti merkittiin edelleen kuolinsyyksi seitsemän kertaa ja kerran vielä vuonna 1924. Voi olla, että muutkin influenssat diagnosoitiin espanjantaudiksi vielä jonkin aikaa pandemian päättymisen jälkeen. Joka tapauksessa keuhkokuumekuolleisuus palasi takaisin vuosien 1914-1917 tasolle vasta vuosina 1923-1925 vietyään siinä välissä pitäjän suunnilleen 3000 asukkaasta noin prosentin ennenaikaiseen hautaan. Vaikka kuolleiden luku oli korkea, se onneksi oli oleellisesti pienempi kuin taudin pahimmin runtelemalla seudulla: kaukana Inarissa espanjantauti vei melkein kymmenen prosenttia pitäjän väestöstä vain kahdessa kuukaudessa.

Influenssa iski kovaa nuorimpaan ikäryhmään. Alle 2-vuotiaita uhreja
oli kymmenkunta. Kuolinsyyksi todettiin tavallisesti keuhkokuume. Vain
vanhimmassa ikäryhmässä espanjantautia havaittiin sitä useammin.
Huomioitakoon tässäkin, että vanhimmassa ikäluokassa yksi
keuhkokuumekuolemista on epävarma ja 20-39 -vuotiaiden ryhmässä
yksi on Amerikassa siirtolaisena menehtynyt.

Espanjantaudin uhrien luetteloa tutkiessa huomio kiinnittyy moniin raskaisiin tragedioihin. Kuten sanottu, tavallisesti espanjantauti vei parhaassa työiässä olevia 20-40-vuotiaita ja sen ajatellaan usein kohdelleen lempeämmin lapsia ja vanhuksia. Suodenniemellä uhreiksi joutuivat kuitenkin usein pikkulapset, sillä vuosien 1918-1923 aikana hieman yli 30 uhrista yhdeksän oli alle 2-vuotiaita – siis useampi kuin joka neljäs. Samassa ajassa luultavasti sadat suodenniemeläiset olivat sairastaneet taudin ja saaneet sitä vastaan elinikäisen suojan.

Eräs huomiota herättävä kohtalo korkean keuhkokuumekuolleisuuden ajalta on taipalelaisen Selma Kotajoen menehtyminen toukokuussa 1922: kun perheen isä Vihtori oli surmattu sisällissodan aikana, jätti Selman kuolema orvoiksi viisi alaikäistä lasta.

Kuolleet haudattiin luultavimmin nykyiselle vanhalle hautausmaalle. Kari Vestolan kokoaman luettelon perusteella Juho Ahosen, Matilda Kepulin, Selma Kotajoen, Elli Lähteenmäen, Heikki Mustapään ja Juha Rintasen hautakivet ovat siellä edelleen olemassa.

Espanjantauti on surullinen jakso influenssan historiassa. Sen voimasta kertoo sekin, että kun tutkijaryhmä vuonna 2006 eristi ikiroutaan haudatusta vainajasta toimintakykyisen viruksen, sen havaittiin lisääntyvän 50-kertaisella nopeudella tavalliseen kausi-influenssavirukseen verrattuna. Uutta pandemiaa on ennustettu viime aikoina useasti, mutta onneksi ennusteet ovat jääneet toteutumatta. Toivoa sopii, että jos vaaralliseksi muuntunut influenssa jälleen palaa, pääsimme siitä vähemmällä kuin mitä esi-isämme satakunta vuotta sitten.

Lähteet:
Suodenniemen seurakunnan kuolleiden luettelo (vuodet 1914-1925), Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen (SSHY) kuvatietokanta.
Kärjä Anu-Maija: Espanjantauti – influenssapandemioista pahin. Ylen Akuutin verkkosivu.
Linnanmäki Eila: Espanjantauti Suomessa: influenssapandemia 1918-1920. SKS, Helsinki 2005.
Linnanmäki Eila: Kun espanjantauti riehui Suomessa: influenssaepidemia vv. 1918-1920.
Raivio Jarmo: Espanjantauti: vanha tappaja herätettiin henkiin. Suomen Kuvalehti 2005.
1918 flu pandemic, Wikipedia.
Lehtileike: Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto.

Espanjantautiin tai keuhkokuumeeseen Suodenniemellä
vuosina 1918-1925 menehtyneet järjestettynä kylittäin aikajärjestykseen

nimi	kylä	kuolinaika	kuolinsyy*	ikä
Juho Ville Mäkipää	Eskola	11.12.1918	keuhkokuume??	73 v
Juho Vihtori Ahonen	Eskola	18.5.1922	keuhkokuume	48 v
Frans Vihtori Peltonen**	Jalkavala	15.6.1918	pneumonia [=keuhkokuume]	45 v
Urho Iisakki Fransinpoika Huhdanpää	Kiikoinen	12.11.1918	influenssa	1 v
Juha Juhonpoika Rintanen	Kittilä	19.1.1919	keuhkokuume	45 v
Frans Eemeli Haapaniemi***	Kittilä	25.8.1919	keuhkokuume	27 v
Elli Maria Myllymäki	Kouraniemi	7.1.1922	espanjantauti	1 v
Heikki Aukusti Mustapää	Lahdenperä	15.5.1921	keuhkokuume	11 kk
Arvo Vihtori Vartti	Lahdenperä	17.9.1921	keuhkokuume	2 kk
Johannes Anselmi Hykkyri	Leppälammi	29.5.1918	keuhkokuume	22 v
Vilhelmiina Vuoltee	Leppälammi	6.12.1921	espanjantauti	72 v
Helmi Heleena Mäkelä	Makkonen	27.11.1918	espanjalainen	2 v
Juho Ville Juhonpoika Karo	Pajuniemi	14.11.1918	keuhkokuume (espanjalainen)	60 v
Eino Einari Aaltonen	Pajuniemi	29.12.1919	keuhkokuume	3 kk
Matilda Kallentytär Kepuli	Pajuniemi	28.1.1922	espanjantauti	63 v
Esteri Kyllikki Haavisto	Pajuniemi	22.3.1923	keuhkokuume	8 kk
Kaarle Aleksius Männistö	Pajuniemi	23.4.1925	pneumonia	42 v
Vihtori Fabian Heikkilä	Peräkunta	7.8.1919	keuhkokuume	20 v
Hilma Karoliina Näätäkoski	Peräkunta	16.2.1920	espanjantauti	55 v
Kaarle Jalmari Haavisto	Peräkunta	17.2.1920	espanjantauti	39 v
Iivari Alakalhunmaa	Peräkunta	24.1.1924	espanjantauti	9 v
Kaarlo Ilmari Uusimaa	Pohjakylä	4.1.1920	keuhkokuume	1 v
Matilda Aho	Pohjakylä	19.11.1921	espanjantauti	19 v
Alfred Grönroos	Pohjakylä	23.1.1922	espanjantauti	66 v
Juho Kustaa Rajamäki	Suodenniemi	27.1.1919	keuhkokuume	66 v
Hilma Juhontytär Mansikkamäki	Sävi	16.9.1918	keuhkokuume	31 v
Martta Susanna Kalliomäki	Sävi	16.4.1919	keuhkokuume	1 kk
Toivo Kalliomäki	Sävi	16.2.1920	espanjantauti	28 v
Emma Maria Setälä	Sävi	1.12.1921	espanjantauti	30 v
Elli Esteri Lähteenmäki	Sävi	21.1.1923	keuhkokuume	10 kk
Suoma Maria Alpiinuksentytär Vilenius	Taipale	19.11.1919	keuhkokuume	20 v
Nestori Myllymäki	Taipale	1.4.1921	keuhkokuume	38 v
Iida Vilhelmiina Nieminen	Taipale	22.12.1921	keuhkokuume	17 v
Selma Karoliina Kotajoki	Taipale	15.5.1922	espanjantauti	50 v

* Taulukko sisältää kaikki mainittuna aikana keuhkokuumeeseen tai espanjantautiin kuolleiksi ilmoitetut. Koska keuhkokuumeen saattoi tietenkin saada ilman influenssaakin, lienee taulukossa muutama espanjantaudista riippumatta menehtynyt. Tavallisena aikana keuhkokuumekuolemia oli Suodenniemellä 0-2 tapausta vuodessa.
** Kuoli Lahden sotavankileirillä.
*** Kuoli Amerikassa.