Punalippu kirkon tornissa

Kirjoittelin aiemmin sisällissodan aikaiseen Mustapään kahakkaan liittyvistä muistoista. Jo päivää ennen sitä oteltiin Suodenniemen kirkolla ja tuon helmikuun 12. päivän tapahtumat ovat tämän kirjoituksen aiheena. Lähteinä ovat jälleen enimmäkseen jälkikäteen laaditut muistelmat, jotka tuovat sotatoimet lähelle vielä melkein 100 vuotta niiden tapahtumisen jälkeen.

Helmikuun alkupuolella elettiin Suodenniemellä kuten muuallakin maassa sisällissodan kolmatta viikkoa. Suodenniemen keskipitäjää isännöivät tuohon aikaan punaiset, minkä merkiksi kirkon tornissa liehui punainen lippu. Lähimmät valkoiset olivat Sävissä, josta käsin Porin rykmentin 1. komppania  pyrki selvittämään lähinnä Pohjakylään, Kittilään ja Mustapäähän sijoittuneen vihollisen vahvuutta. Lännestä päin keskipitäjää lähestyi saman rykmentin 2. komppanian osastoja, jotka nekin pyrkivät pitäjän keskiosiin.

Lännestä Suodenniemeä lähestyneet tiedustelijat ylittivät Salmen sillan ja saavuttivat Röyskän mäen, jossa nykyisin sijaitsee Suodenniemen Urheilutalo. Tuohon aikaan sen tilalla oli palokunnantalo, joka 1910-luvulla ja sitä ennenkin oli ollut pitäjän vasemmistolaisen kansanosan kokoontumispaikka. Tiedustelupartio ohitti sen ja lähti laskeutumaan rinnettä alas peltoaukealle, jonka keskellä sijaitsee nykyisin Sinervön kauppa. Pian kohdattiin vastarintaa, jota mukana ollut ilmajokelainen Arvo Kataja kuvasi myöhemmin näin:

”[…] Lähestyimme kylää varovasti, peräkkäisketjussa. Hevoset jätettiin metsikön suojaan. Palokunnantalon luokse jäi sitten suurin joukko, ainoastaan n. 20 miestä oli meitä, jotka saimme määräyksen lähestyä kirkkoa. Oli mentävä yli n. 200-300 metriä leveän pellon. Juoksimme peräkkäisketjussa alas mäkeä, mutta emme olleet päässeet vielä puoliväliinkään peltoa, kun yhtä äkkiä alkoivat kuulat viuhua ympärillämme. […] Heittäydyimme ensimmäisten laukausten jälkeen heti maahan. Emme ensin olleet selvillä mistä päin kuulat tulivat, mutta pian huomasimme, että meitä ammuttiin vastapäiseltä kukkulalta, meijeriltä päin. Aioimme vastata tuleen mutta päällystö kielsi sen. Mitään määräystä sinne pellolle emme saaneet. Kun olimme noin puoli tuntia siinä maanneet, aloimme yksi toisemme jälkeen vetäytyä takaisin palokunnan mäelle joukkomme luo. Täällä sitten oltiin koko päivä punaisten kuulasateessa, mutta päälliköt kielsivät meiltä kaiken ampumisen epäillen, että vastassa oli omia I komppanian miehiä.”

Jotakuinkin tämän vanhan postikortin kuvanottopaikalta Porin rykmentin
2. komppanian miehet lähtivät etenemään lumisen pellon yli kohti kirkkoa.
Matka kuitenkin katkesi oikealta kuvan kuusenoksien peittämältä
mäeltä avatun tulen vuoksi. Kuvan ottamisen aika tai kuvaaja eivät ole
ole tiedossa mutta se on ajalta ennen vuotta 1926, koska nykyinen
kappelihautausmaa on vielä peltona.

Päivän aikana nähtiin erikoinen uroteko, kun kauppias K. Rostedt Porista ja tilanomistaja Onni Vanhakartano Porin maalaiskunnasta kävivät punaisten tulittaessa kirkolla ja riistivät sen tornissa liehuneen punalipun mukaansa.

Samaan aikaan aamulla Sävistä lähteneen 1. komppanian pääosat lähestyivät kirkonkylää pohjoisesta. Joukkoa johtanut mouhijärveläinen Kaarle Rouhu kertoi myöhemmin haastattelijalle, miten tiedustelumatka siltä suunnalta eteni:

”Sävistä lähdettiin heti syötyä tiedusteluretkelle Suodenniemeä kohden. Prusilla oli isäntäväki vangittu. Turpan talon kohdalla hakkasi vanha ukko havuja pellolla. Tämä viittasi aina välillä kirveellään metsään päin. Kertoja arvasi ukon tahtovan ilmoittaa metsässä olevan vihollisia ja pysäytti joukon. Samassa kuului 3 laukausta edestäpäin. Rouhu lähetti edessä kulkevalle kärjelle hevosen, jotta nämä pääsisivät nopeammin pakenevien miesten perässä. Nämä olivatkin saaneet hevosen ja niin jatkui mutkikasta metsätietä pitkin takaa-ajoa parisen kilometriä. Tien mutkassa saatiin ammuttua punaisten rekeen niin, että kolmas kuoli, toiset hyppäsivät pois jatkaen juosten matkaansa. Noukan riihen kohdalle saavuttua lähti toinen juoksemaan toista puolta ja toinen toista puolta riiheä. Kärjen mukana olleet Peltomaa ja Ollila lähtivät ajamaan takaa. Ollila saavutti pikemmin miehet ja ampui molemmat.”

Lavialainen, Mustapään jutussakin esiintynyt Bruuno Jaakkola kertoi lisää tapahtumista Noukan luona:

”[…] Lamuskareillä ajettiin Noukan taloon saakka ja siellä liittyi joukkoon Sepän talon 16-vuotias poika Matti, joka opasti joukkoa. Suodenniemen kirkon tornissa oli punaisilla vahdit, jotka näkivät valkoisten joukon tulevan ja alkoivat ampua. Vääpeli [Oskari] Perolla oli erikoisen hyvä metsästyskivääri ja sillä hän alkoi ammuskella torniin ja kerrottiin, että yksi punaisten vahti oli kaatunut.”

Kuten Mustapään jutun kommentista jo ilmeni, kirjoitti Oskari Pero muistelmat sotakokemuksistaan. Niistä löytyi kuin löytyikin hänen oma kertomuksensa tuosta kirkolle ampumisesta:

"Tapulista [Noukan] talon seiniin ja ulkorakennuksiin satoi luoteja. Kun näkyi, että takaluukku tapulissa oli selkoselällään, meihin päin olevaa raotettiin ampumista varten, niin antoi takaa luukusta tuleva valo erinomaisen tähtäyskohdan tapuliin. Ammuttuani pari koelaukausta kirkonseinän edessä olevaan lumikinokseen, jota varavääpeli eli ylioppilas Lauri Lindroos kiikarilla [tähysti] tähtäimen ollessa 750 m. sanoi lumen pöllähtäneen kinoksen harjalta. Ammun muutamia laukauksia joidenka jälkeen ei luukkua enää raotettu, jolloin aliovesta alkoi työntyä miehiä mustana suojaan kirkon taakse. Ammuin pari laukausta tähän pakenevaan joukkoon. Jälestäpäin kuulimme 5 kaatuneen ja muutamien haavoittuneen."

Kertomusten mukaan pohjoisesta saapuneet valkoiset asettuivat asemiin
Noukan talon luokse edessä näkyvän Koivuniemenjärven rantaan.
Se on tämän kuvan vasemman reunan ulkopuolella vajaan kilometrin
päässä. Kirkontorniin on sieltä linnuntietä matkaa noin kilometri,
joka on kiväärille pitkä muttei mahdoton etäisyys. Tornissa
ylimpänä näkyvä luukku on tehty myöhemmin, joten Peron tulituksen
on täytynyt osua sen alla kirkonkellojen kohdalla olevaan suurempaan
luukkuun. Edellisen kuvan perusteella näyttäisi siltä, että puusto ei
ole tuolloin peittänyt näkymää. Tämä kuva on otettu keväällä 2013.

Suomen sotasurmat 1914-1922 –tietokanta ei tunne näiltä ajoilta yhtään Suodenniemellä kaatunutta punaista, joten kahakan mahdolliset uhrit jäävät ainakin tässä vaiheessa tuntemattomiksi. Kertomus Noukan riihellä ammutuista kolmesta punaisesta vartiomiehestä ja heiltä otetuista kolmen linjan kivääreistä toistuu kuitenkin niin monessa kertomuksessa, että sen on oletettava pitävän paikkansa.

Lopulta Röyskän mäelle juuttunut 2. komppania pääsi perääntymään ja poikkesi Pajuniemessä sijainneeseen pappilaan Olga Kalpan ja tämän tyttärien luokse ruokailemaan ennen paluutaan Kankaanpäähän Vihteljärvelle. Myös 1. komppania joutui toteamaan, ettei heidän voimillaan ollut mahdollisuutta päästä eteenpäin ja sekin palasi takaisin Säviin.

Mutta mihin katosi kirkon tornista viety lippu? Edellä kuultu Arvo Kataja sen tiesi: kun hän vuosia sisällissodan jälkeen oli vieraillut lippua ottamassa olleen kauppias Rostedtin kotona oli isäntä näyttänyt eteisensä räsymatossa ollutta punaista raitaa. Siinä se lippu kuulemma oli.

Lähteet:

Porin rykmentin arkisto 1918, I pataljoonan taistelukertomukset (k. 5), Kansallisarkisto.

Vapaussodan rintamamiesten liiton arkisto (T 15834-15835), Kansallisarkisto.
Matti Oskari Peron muistelmakirjoitus, Suomen Vapaussodan itsenäisyysarkisto (k. 10), Kansallisarkisto.

Suomen sotasurmat 1914-1922 -tietokanta, Kansallisarkisto.

Taipaleen sahan synty

1800-luvun puolivälissä Suomesta alkoi muodostua metsäteollisuuden maa. Enteitä siitä oli ollut jo pitkään, sillä lankkujen käsinsahausta oli harrastettu monessa talossa Suodenniemelläkin. Kasvava kansainvälinen vaihdanta nosti kuitenkin metsäntuotteiden menekkiä ja Porissakin kauppaporvarit tähysivät yhä kauemmas sisämaahan lisätäkseen myyntiin tulevan puutavaran määrää. Samaan aikaan metsän arvo alettiin ymmärtää yleisemminkin: vuonna 1851 Suomi sai ensimmäisen metsälain ja pian sen jälkeen metsähallinnon, jonka tarkoituksena oli valvoa ja hoitaa kruununmetsiä ja turvata niitä luvattomilta hakkuilta. Myös talonpojat tulivat tietoisiksi metsäomaisuutensa arvosta ja metsien käyttöoikeuksien suhteen avokätiset torpankontrahdit alkoivat saada tiukempia muotoiluja.

Tällä tavalla maaseudulla tehtiin ennen lankkuja omiin
tarpeisiin ja lisäansioiden saamiseksi. Nämä sahurit
eivät kuitenkaan ole suomalaisia talonpoikia vaan
venäläisiä sotavankeja. Kuva: SA-kuva 83971.

Suodenniemen ympäristössä uusi taloudellinen toimeliaisuus alkoi näkyä ensiksi Laviassa, johon syntyi Susikosken saha 1840-luvun lopussa. Seuraavan vuosikymmenen alussa katse siirtyi Suodenniemelle, kun maantieyhteys Kullaa-Lavia valmistui. Sen jälkeen Suodenniemeltä oli tieyhteys Poriin saakka, mikä oli edellytys lankkujen kuljettamiselle ja siten sahojen perustamiselle.

Suodenniemellä eräs luonnollinen sahan paikka oli Taipaleenjoessa, jonka alajuoksulla oli ollut myllyjä ainakin jo 1600-luvun alkupuolella. Marraskuussa 1852 porilaiset kauppias M. F. Palmgrén ja kirjanpitäjä A. G. Hagnér hankkivat 50 vuoden käyttöoikeuden joen yläjuoksulla sijainneeseen Märkätaipaleen koskeen. Vuokraajina toimivat isännät Thomas Thomasson Turppa Taipaleen kylästä sekä Johan Matsson Raatsi Leppälammilta. Turpan kymmenen hopearuplan vuosivuokraa vastaan luovuttama ala, jolla sahalaitos sijaitsi, oli kooltaan puolitoista tynnyrinalaa (1 tynnyrinala = n. puoli hehtaaria). Johan Matsson sai vuokraamastaan koskiosuudesta kolmen hopearuplan vuotuisen korvauksen.

Vauhdikkaan alun jälkeen sahahanke joutui vastatuuleen. Periaatteena noihin aikoina nimittäin oli, että sahanomistajilla piti olla puutavaran toimitussopimus lähiseudun metsänomistajien kanssa jo ennen toiminnan alkamista. Katselmustilaisuudessa lääninmetsänhoitaja Mallén huomautti, että osa suodenniemeläisistä metsänomistajista oli luvannut puunsa Kokemäelle suunnitellulle Kolsinkosken sahalle ja nyt he olivat myymässä niitä myös Taipaleen sahalle. Lisäksi kruunun asiamiehenä toiminut v.t. nimismies Kasimir Liljestrand oli huolissaan siitä, että kruunun yhteismaana ollut Pyykoskenmaa ja Selkeen virkatalon metsät sijaitsivat niin lähellä, että oli syytä olla huolissaan niiden komeiden metsien säilymisestä ja välttymisestä salahakkuilta. Eikä metsävarojen ehtymisen pelolta muutenkaan vältytty: Selkeen virkatalon vuokraaja H. J. Grönberg ja hyyniläläinen talollinen Juha Toijanen valittivat läänin kuvernöörille, että todellisuudessa saha käyttäisi jo ensimmäisenä toimintavuotenaan kaksi kertaa niin paljon puita kuin mitä sille haettu 10 000 tukin vuotuinen sahauskiintiö salli.

Sahan paikka näkyy tässä katselmuksen yhteydessä
vuonna 1853 tehdyssä kartassa. Samoin näkyy katkoviivalla
merkitty Turpalta vuokrattu alue sahan ympärillä.
Kuten kuvasta näkyy, oli joen vastaranta Raatsin
omistuksessa. Nykyisin Lahdenperäntie ylittää
Taipaleenjoen suunnilleen sahan tontin kohdalta.

Sahan perustamista hakeneet vastasivat näihin huoliin antamalla arvioida Suodenniemen metsävarat. Sahan vaikutuspiirin metsäalaksi laskettiin yhteensä lähes 50 000 tynnyrinalaa, johon eivät sisältyneet Selkeen, Toijasen tai Pyykoskenmaan metsät. Kolsinkoskelle tuosta määrästä oli varattu noin puolet. Hankkeen puuhamiehet esittivät, että jäljelle jääneistä metsistä voitiin kaataa Taipaleen sahan tarvitsemat puut alueen metsien kärsimättä siitä vahinkoa.

Annetut selvitykset vakuuttivat lääninmetsänhoitajan mutta eivät valittajia, jotka nyt olivat huolissaan myös Taipaleenjoen uoman tukkivan sahalaitoksen aiheuttamista tulvista Märkäjärvellä sekä siitä, että sahan yläpuolisten vesialueiden rannoilla metsää omistavat tulisivat riippuvaisiksi Taipaleen sahan maksamasta hinnasta kun eivät voisi uittaa tukkejaan sen ohi muille sahoille. Oman valituksensa jättänyt Kasimir Liljestrand oli puolestaan huolestunut juopottelusta, jota sahoilla harrastettiin. Ainakin Susikoskella, kuulemma. Myös huoli metsien hupenemisesta painoi häntäkin eikä sinänsä suotta, sillä salahakkuut olivat tuohon aikaan melko yleisiä, etenkin metsissä jotka sijaitsivat lähellä sahalaitoksia. Lisäksi sahanomistajat olivat alkaneet ostaa metsiä tai niiden hakkuuoikeuksia ja puhdistaneet haltuunsa saamat alat satoihin henkilöihin nousseen työvoiman avulla niin, ettei pensaitakaan lopulta ollut enää jäljellä. Suodenniemellä näin oli käynyt seudun parhaimpiin kuuluneelle Sävilahden metsälle, jonka hakkuuoikeudet oli myyty alkutalvesta 1853 ja joka sitten oli lyhyessä ajassa hakattu paljaaksi. Näistä syistä valittajat pysyivätkin edelleen toiveessaan, ettei Taipaleeseen koskaan rakennettaisi sahaa.

Valittajat pyyntöineen jäivät alakynteen, kun asia eteni kuvernöörin harkintaan. Hän ponnisteli teollisuuden kehittämiseksi läänissään eikä epäröinyt asettaa viranomaisten tekemiä selvityksiä valittajien näkemysten edelle. Niinpä sahahanke eteni Helsinkiin senaatin käsittelyyn. Se antoi hankkeelle lopullisen hyväksyntänsä, vaikkakin alensi vuotuisen sahausmäärän 4 000 tukkiin. Sahaustoiminta Taipaleenjoessa pääsi alkamaan loppuvuodesta 1857.

Lähteet:
Katselmuskartta Taipaleen sahan alueesta, Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Hakanen Armas: Sastamalan ja lähiympäristön piensahat - muistin lokeroista ja muista lähteistä. Armas Hakanen, Sastamala 2009. 

Kaukamaa L. I.: Porin puutavarakaupasta ja metsänkäytöstä kaupungin kauppapiirissä "suuren laivanvarustustoimen" aikana 1809-56. Historiallisia tutkimuksia XXVII, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1941.
Uusinoka Viljo: Vähän sahauksen historiaa. Lankkujen ja lautojen sahausta ja myyntiä Mouhijärvellä 1800-luvulla. Olli Tuomisen arkisto, kansio 2. Kansallisarkisto Joensuu.

Suodenniemeläisiä Kuhmon korpitaisteluissa - osa 2

Pitkäksi venyneen taistelujakson jälkeen monen suodenniemeläisen palvelusyksikkö Jalkaväkirykmentti 65:n 1. komppania (1./JR 65) siirrettiin Kuhmon Saunajärven kannakselta lepoon Louhenjoen itäpuoliseen maastoon. Komppanian sotapäiväkirjan mukaan montaa tuntia ei kuitenkaan ehtinyt kulua, ennen kuin se hälytettiin helmikuun 13. päivän iltana uuteen tehtävään. Määränpäänä oli erämaassa sijainnut Vetkon yksinäistalo, jossa oli määrä tuhota sinne ilmestyneet vihollisen hiihto-osastot.

Nämä hiihto-osastot eivät olleet enempää tai vähempää kuin kuuluisa Dolinin hiihtoprikaati, noin 2100 siperialaisesta hiihtäjästä koostunut joukko, joka oli varustettu hyvin ja lähetetty auttamaan pulaan joutunutta 54. Divisioonaa. Ilmeisesti mottiin joutumisen pelossa prikaati oli levittäytynyt 40 kilometrin levyiselle alueelle ja eteni pienissä osastoissa aikomuksenaan kokoontua taas yhteen osastojen päästyä rintaman taakse suomalaisten selustaan. Prikaatin onni loppui kuitenkin alkuunsa, kun raja-alikersantti Timosen johtama tiedusteluryhmä kävi erään metsämökin luona noin 200 miehen vahvuisen vihollisosaston kimppuun ja tuhosi sen. Kaatuneita tutkittaessa havaittiin, että isku oli sattunut hiihtoprikaatin esikuntaan ja että sen komentaja eversti Vjatšeslav Dolin usean upseerinsa kanssa oli kaatuneiden joukossa. Ilman keskitettyä johtoa prikaatin liikkeet alkoivatkin nopeasti muuttua hapuileviksi ja epäsuhtainen taistelu alkoi tasaantua.

Rauhanteon jälkeen sotamateriaalia koottiin poiskuljettamista varten.
Nämä omat ja vihollisen sotavarusteet kerättiin Kuhmon Kesselistä,
jonne Dolinin hiihtoprikaatin oli onnistunut tunkeutua. Kuva: SA-kuva 6930.

Pakkasta oli yli 30 astetta, kun JR 65:n 1. komppania iski Vetkoon. Raivoisan, välillä käsikähmäksi menneen taistelun aikana rakennukset sytytettiin palamaan ja niihin linnoittautuneet viholliset saatiin tuhottua. Löysin Kansa taisteli –lehdestä muutamia Vetkon taistelua valottavia muistelmia, yksi niistä on I pataljoonan komentajan kirjoittama. Iskussa tuhottiin kertomusten mukaan yli 200:sta reiluun 300 mieheen kohonnut vihollisjoukko. Ilman omia tappioita ei kuitenkaan selvitty nytkään vaan taistelussa haavoittuneiden joukossa oli sotamies Väinö Myllymäki Kittilän kylästä. Hänet siirrettiin hoidettavaksi 26. Sotasairaalaan Pietarsaareen. Paria päivää myöhemmin hiihtoprikaati murtui ja sen kohtaloksi tuli tuhoutua Kuhmon aavoille saloille.

Helmikuun 20. päivän tienoilla rykmentin 6. komppania oli käymässä kipeästi tarvittuun lepoon, mutta juuri telttoja pystytettäessä tuli jälleen käsky lähteä liikkeelle. Määränpäänä oli Kuusijokilinja, joka oli Kuhmon suunnan etummainen puolustuslinja, tulppa idästä läpimurtoa yrittäneitä apujoukkoja vastaan. Linjan keskeisin ongelma oli, että se oli heikosti varusteltu. Jäätynyt maa ja jatkuvasti päälle painava vihollinen estivät asemien parantelun. Oli vain painauduttava hankeen ja koetettava kestää. Tappiot olivat jokapäiväisiä ja ymmärrettävästi kuluttivat jo muutenkin väsyneiden joukkojen kestokykyä. Helmikuun 21. päivänä tykistökeskitys oli hyvin ankaraa ja Suodenniemelle kiiri suru-uutinen, kun putajalainen Ahti Lehtinen kaatui.

Kuhmon taisteluista ei oikein voi puhua mainitsematta Löytövaaraa, jolla ja jonka lähistöllä taistelut riehuivat melkeinpä koko talvisodan ajan. Yksi vaaraa puolustaneista joukoista oli Jalkaväkirykmentin 5. komppania (5./JR 65), jonka sotilaista muistettaneen parhaiten hämeenkyröläinen Vilho Järvinen. Hyökkäyksessä vihollisen hallussa olleeseen korsukylään Löytövaarassa hän kertoman mukaan tuhosi useita viholliskorsuja, yhden sen katolle kiipeämällä ja sieltä räjäyttämällä. Sen jälkeen hänet tunnettiin Korsu-Järvisenä, josta kirjoitettiin niin välirauhan ajan Hakkapeliitassa kuin 1960-luvun Kansa taisteli -lehdessäkin. Jälkimmäisessä hänen tosin virheellisesti kerrottiin kuolleen sotatoimissa. Maaliskuun 1. päivänä edellä mainittu Kuusijoki-linja oli murtumassa ja Löytövaara oli muodostumassa puolustuksen painopisteeksi. Päivän sotatoimet vaarassa maksoivat viiden miehen hengen. Heistä yksi oli ennen sotaa Suodenniemeltä Nakkilaan muuttanut Kalle Päivärinta, jonka vanhemmat asuivat Leppälammilla ja joka haudattiin huhtikuun 7. päivänä Suodenniemen sankarihautausmaalle.

Kuhmon taisteluihin liittyy vielä kaksi suodenniemeläistä kohtaloa. Maaliskuun alussa JR 65:n 1. komppania oli jo muutamia päiviä miehittänyt asemia Saunajärven itäpuolella. Sen tehtävänä oli sitoa vastassa olleita vihollisvoimia avaamalla silloin tällöin tuli heitä vastaan ja siten häiritsemällä heidän toimiaan motin sisällä. Kuukauden kolmantena päivänä oltiin jälleen tässä työssä ja ammuntaa jatkettiin myöhään iltaan. Tässä laukaustenvaihdossa kaatui Peräkunnassa asunut sotamies Väinö Jokipelto.

Sota jatkui tämän jälkeen vielä kymmenen päivää. Viimein 13.3.1940 aseet vaikenivat Kainuussakin ja moteissa kestäneet puna-armeijalaiset alkoivat siirtyä takaisin rajan taakse, sillä täällä rajalinjaan ei tullut muutoksia. Kuhmon suunnan torjuntataisteluita johtanut Hjalmar Siilasvuo muisteli muutamaa vuotta myöhemmin, että venäläismotit olivat tuolloin enää päivien päässä kukistumisestaan. Kymmenen autoa riitti kuljettamaan eloonjääneet ja heidän varusteensa pois Suomesta.

Samaan aikaan kun rintama hiljeni sammui Pietarsaaressa Väinö Myllymäen kuukauden kituliaasti palanut elämänliekki. Kuhmon taistelut olivat vaatineet kalliit suodenniemeläiset uhrit.

Lähteet:

Kalle Päivärinnan sotilaskantakortti, Kansallisarkisto.

Jalkaväkirykmentti 65:n 1., 5. ja 6. komppanian sotapäiväkirjat, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Hakanen Yrjö: Taistelimme Dolinin hiihtoprikaatia vastaan. Kansa taisteli -lehti 2/1981, s. 50-52.
Kumpulainen Unto: Kuusijoki murtui - Löytövaara kesti. Kansa taisteli -lehdet 11/1966 ja 12/1966.
Paikallissanomat 21.3.1940.
Siilasvuo Hjalmar: Kuhmo talvisodassa. Otava, Helsinki 1944.
Tienari Artturi: Korsu-Järvinen - Kuhmon sankari. Hakkapeliitta -lehti 19/1941, s. 596-599.
Volanen V.: Motteja ja siperialaisia Kuhmon talvisodassa. Kansa taisteli -lehdet 7/1960 ja 8/1960.
Suodenniemeläisten valokuvat: Vapautemme hinta: sodan 1939-1940 sankarivainajat. Suomen Kuvalehti, Helsinki 1941.

Ruotusotilaiden mailla Jalkavalassa

Yksi kiinnostavista Suomen historian ilmiöistä oli ruotujakojärjestelmä. Siinä muutama talo yhdessä varusti armeijaan miehen ja järjesti tälle elämisen edellytykset rauhan aikana. Ruotsi osallistui 1700-luvun alun ja Suomen sodan välillä lukuisiin kamppailuihin, joihin suodenniemeläistenkin ruotusotilaiden tiedätään osallistuneen. Heillä oli siksi aikansa eturivin mahdollisuudet nähdä maailmaa kotipiirinsä ulkopuolella ja melko kaukanakin: suodenniemeläisiä ruotumiehiä taisteli paitsi Suuressa Pohjan sodassa myös mm. Pommerin sodassa Pohjois-Saksassa. Ja olipa heitä myös Suomenlinnaa rakentamassa. Matkustamisen etuoikeus oli kuitenkin ennen muuta rasite: kotiinpaluu miltä tahansa pitkältä matkalta oli epävarmaa, sotareissusta puhumattakaan. Kuten tunnettua, niissä vihollistakin suurempia uhkia olivat sotajoukoissa usein raivonneet taudit.

Perheelliset ruotusotilaat saivat tavallisesti asuttavakseen torpan, jonka maita
he rauhan aikana viljelivät. Lisäksi he kävivät harjoituksissa, tarkastuksissa
ja osallistuivat myös linnoitustöihin. Tämä ruotusotilastorppa on
museoituna Skansenilla Tukholmassa. Talon päädyssä ikkunan yläpuolella
on laatta, johon joukko-osaston nimi ja ruodun numero on kirjoitettu.

Viime kesänä Digitaaliarkistoon ilmestyneet, Maanmittaushallituksen uudistusarkistoon sisältyvät Suodenniemen vanhat kartat antoivat mahdollisuuden ryhtyä selvittelemään vanhan ruotuväen sotilastorppien paikkoja Suodenniemellä. Oli hienoa huomata, että koulun historiantunnilla ehkä vähän etäiseksi jääneen ruotuarmeijan sotilaita asui kaikkialla ympäristössämme – siis niillä alueilla jotka tuohon aikaan oli asutettu.

Tarkoituksenani oli kerätä mahdollisimman tarkkoja tietoja sotilastorppien asukkaista ja heidän elämästään lähinnä siinä mielessä, mitä heistä on seurakunnan kirjoihin ja armeijan rulliin tallentunut. Tehtävä osoittautui kuitenkin mutkikkaaksi, sillä rippikirjoja tarkastelemalla huomasi pian, että pitäjässä asui paljon sekä varsinaisia että entisiä ruotuarmeijan sotilaita ja reserviläisiä eikä eri ryhmien edustajien asuinpaikkoja näytä saavan ihan aukottomasti selville. Jutun lopussa mainittu Suodenniemen kotiseutukirja tuli kuitenkin suureen tarpeeseen, sillä siihen eri kylien varustamat ruotusotilaat on merkitty sillä tarkkuudella, että ruotujen numerot pystyy selvittämään ja pääsemään siten asiassa eteenpäin.

Suodenniemeläiset ruotumiehet kuuluivat Porin läänin jalkaväkirykmentin henkikomppaniaan. Kartat kuvaavat sotilastorppien paikkoja 1700-luvun lopussa kun pitäjässä suoritettiin isojakoa. Tiedä sitten paljonko niiden sijainnit ovat eri aikoina vaihdelleet, mutta ainakin tuosta 1700-luvun lopusta ne siis kertovat.

Jalkavalassa sijainnut sotilastorppa on merkitty tähän
vuoden 1782 isojakokarttaan Kannin (nro 1) ja
Koppelon (nro 2) talojen väliin tunnuksella S:ä. Vaalean-
punainen alue on pihapiiriä, jonka vieressä on samalla
tunnuksella merkitty alue, ehkä jonkinlainen kasvimaa.
Tilaan kuuluneet kolme peltokappaletta Paisjärven
koillispuolella sekä kauempana Kuusjärven suunnalla
sijainnut niittypalsta näkyvät toisella karttalehdellä.
Nekin on merkitty karttaan tunnuksella S:ä.

Jalkavalan kylässä sotilastorppa näyttäisi sijainneen samassa ryhmässä yhdessä Kannin ja Koppelon talojen kanssa, jotka silloin sijaitsivat nykyisen Jalkavalantien mutkan kohdalla. Torppa näyttäisi sijainneen talojen väliin jääneellä maalla, minkä lisäksi sillä oli käytössä kolme pienehköä peltotilkkua jonossa Paisjärven koillispuolella.

Kotiseutukirja tietää kertoa, että torppa oli Kannin, Koppelon ja Karinkylän Uotilan talojen varustama ja on ilmeistä, että kyseessä oli ruotu numero 108. Sen ensimmäinen tiedossa oleva sotilas oli Johan Bertillson Snickare, jonka tilalle vuonna 1711 astui Jacob Sigfridsson Snickare. Hän tempautui pian Suuren Pohjan sodan pyörteisiin ja osallistui Kaarle XII:n Norjan sotaretkeen vuonna 1718. Kotiinsa Kourajärven rantaan hän ei enää päässyt palaamaan vaan menehtyi Norjassa 19.12.1718.

Suuren Pohjan sodan jälkeen torppaa asutti Anders Påhlson –niminen soturi, joka kuitenkin siirtyi muualle jo elokuussa 1722. Hänen tilalleen saapui Thomas Mattsson Jalkawalla. Sotilasnimet (siis nuo sukunimiltä vaikuttavat) olivat usein ruotsinkielisten kirjurien antamia ja kuten nähdään, he käyttivät nimen keksimiseen vaihtelevan määrän mielikuvitustaan. Tässäkin tapauksessa Jalkavalan kylään sijoitettu mies sai nimekseen Jalkawalla. Usein nimi periytyi ruotuun seuraavaksi tulleelle miehelle, joten se ei oikeasti aina kerro sukulaisuudesta.

Thomas Mattsson oli osallistunut Suureen Pohjan sotaan ja jäänyt vihollisen vangiksi Viipurissa sen piirityksen yhteydessä vuonna 1710. Hän vietti vankeudessa yli kymmenen vuotta, minkä jälkeen palasi kotiinsa ja kirjoittautui takaisin rykmenttiin tammikuussa 1722. Vuoden 1728 tarkastuksessa hänet todettiin 45 vuoden ikäiseksi, hän oli ollut yli puolet elämästään eli 25 vuotta armeijan kirjoissa. On ihan mahdollista, että Thomas Jalkawalla oli ollut täällä sotilaana jo ennen Johan Snickarea. Sotilasnimi viittaisi siihen suuntaan.

Thomas Mattsson sairastui 1730-luvun alussa ja hänen tilalleen tuli Påhl Hendrichsson Jalkawal –niminen nuorukainen. Hän oli vasta 17-vuotias. Hänkin oli selvästi sotilasuralla, sillä palvelusvuosia oli jo ehtinyt kertyä kolme kappaletta. Poikamiehen elämää viettänyt Påhl Hendrichsson kuitenkin kuoli lokakuussa 1737 ja ruotu joutui jälleen etsimään uuden sotamiehen. Seuraavana keväänä pestin otti Andreas Hendrichsson Friberg, joka kuitenkin menehtyi pikkuvihan aikana vuonna 1742.

Tämän jälkeen ruotu oli seuraavat kaksi vuotta ilman omaa sotilasta, kunnes vuonna 1744 paikan otti vastaan Johan Josephsson Friberg. Vuonna 1755 hänet komennettiin Helsingin edustalle Suomenlinnaa rakentamaan. Sittemmin hän osallistui Pommerin sotaan ja sai siellä tyrän (bråck) ja passituksen pois palveluksesta. Hänen paikalleen tuli vuonna 1773 Johan Ericsson Friberg, joka oli tuolloin 29-vuotias. Hän lienee osallistunut Kustaa III:n sotaan, sillä myöhemmissä tiedoissa hänen kerrotaan haavoittuneen oikeaan käsivarteen ja olleen hoidossa Kuopion sairaalassa. Käsi halvaantui, minkä vuoksi hän sai 11.5.1790 vapautuksen palveluksesta sekä jonkinlaisen eläkkeen.

Nykyisin torpan paikalla on rauhallista. Sikäli kun ylläolevan kartan
perusteella voi päätellä, lienee se ollut tuossa risteyksen takana
kuvan keskipaikkeilla. Kuvassa näkyvä tie on Jalkavalantie.
Kourajärvi on taustalla olevien puiden takana.
Kartta: Paikkatietoikkuna.fi, Maanmittauslaitos.

Fribergin seuraajaksi tuli Olof Lilja, joka vapautettiin tarkastuksessa vuonna 1795. Hänen paikkansa otti reserviin kuulunut 34-vuotias Eric Lilja, joka oli viettänyt 6 vuotta armeijan leivissä. Hän lähti kotoaan Jalkavalasta Suomen sotaan ja jäi sille tielleen. Kotipitäjään saatiin myöhemmin tieto, että hän oli menehtynyt Oulussa heinäkuussa 1808 "sotatautiin" (fältsjuka). Useimmiten se tarkoitti pilkkukuumetta.

Jalkavalan sotilastorpasta lähdettiin siis moneen Suomen historiaan piirtyneeseen retkeen. Nykyään ruohoa kasvava hiljainen tanhua ei pukahda menneisyydestään tai kamarallaan asuneista sotilaista ja heidän perheistään. Jälleen on kiittäminen arkistoja, joiden kautta näihinkin historian vaiheisiin pääsee käsiksi.

Lähteet:

Porin läänin jalkaväkirykmentin katselmusrullat ja värväysluettelot 1728-1804, Kansallisarkisto.
Porin läänin jalkaväkirykmentin erokatselmusluettelo (cassations munsterrulla) 1790, Kansallisarkisto.
Krigshandlingar, Stora nordiska kriget , Krigsfångar (SE/KrA/0388/14 B/2), Ruotsin sota-arkisto.

Suodenniemen seurakunnan rippikirjat, Kansallisarkisto.
Suodenniemen seurakunnan kuolleiden luettelo 1808, Kansallisarkisto.

Jalkavalan isojakokartta, Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, Kansallisarkisto.

Jankkari Sakari (toim.): Suodenniemi: elämää maalaispitäjässä 1540-1939. Suodenniemi-Seura ry., Sastamala 2011. 

Suodenniemi oli vähän kuin Pentinkulma

Blogikirjoitteluuni tuli kuukauden tauko, kun lueskelin joulukuun alussa lehdistä juttuja 60 vuotta täyttäneestä Tuntemattomasta sotilaasta. Päätin vihdoinkin lukea Linnan toisen klassikon, Täällä Pohjantähden alla, jonka kaikkien kolmen osan läpikäynti on ollut mielessä varmaan jo 1990-luvun alusta saakka. Vuosia se on tuossa vaimon kirjahyllyssä ollut lukijaansa odottamassa.

Välähdys Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan perustuvasta Akseli ja Elina
-elokuvasta vuodelta 1970. Linna ei liene ajatellut Suodenniemeä kirjaa
kirjoittaessaan mutta monet sen tapahtumista voisivat olla sieltäkin.

Teoksessa on yllättävän paljon piirteitä, jotka toistuvat myös Suodenniemen historiassa. Osin se on itsestään selvää kun samaa Suomen historiaa on eletty sekä täällä että Pentinkulmalla. Ja entisajan maaseutu taisi olla rakenteeltaan aika yhtenäinen, joten samanlaiset olot tuottivat samanlaisia toimintamalleja.

Ensimmäinen oma ahaa-elämykseni tuli heti kirjan alussa, jossa kuvattiin Kivivuoren torpan pihapiiriä. Ja mainittiin, kuinka pihan perällä oli humalisto ja Koskelan Jussin turhanaikaisiksi tuomitsemia marjapensaita. Humaliston nimen nähdessäni käsitin, että siinähän oli vanhoissa isojakokartoissa (löytyvät muiden Suodenniemen vanhojen digitoitujen karttojen joukosta) esiintyvien humlegårdien suomenkielinen nimi! Karttoja katsellessani olen ihmetellyt, miksi 1700-luvun lopussa melkeinpä joka pirtin pihalla kasvatettiin humalaa. Mihin sitä niin suuria määriä tarvittiin? Oletin suomenkielisen nimen olleen humalatarha, jolla netin avoin syli ei kuitenkaan palauttanut vastauksia. Toisin oli humaliston kanssa ja mieltä aikansa vaivannut juttu alkoi paljastua. Humalan tarpeen syynä oli valtakunnan suuri oluen kulutus, jonka tekoon tarvitun humalan tuottamiseen ulkomailta ei yksinkertaisesti ollut varaa. Siksi tarvittiin kotimaista tuotantoa. Laki oli jo keskiajalta velvoittanut jokaisen maata viljelevän toimimaan humalatarhurina. Määräys poistettiin vasta vuonna 1915. Humalakasvit kävivät veroesineinä, joten viljelijät saattoivat kuitata niillä osan veroistaan.

Leppälammin kylän isojakokartassa talojen pihapiirit
on merkitty vaaleanpunaisella. Niiden vieressä olleet
humalistot näkyvät tummanvihreinä tunnuksilla 5, 14 ja 64*.

Vuoden 1899 Suuri adressi saa kirjassa huomiota ja Suodenniemelläkin siihen kerättiin ahkerasti nimiä. Jopa niin ahkerasti, että samaan allekirjoittajien määrään suhteessa asukaslukuun päästiin vain harvassa paikassa: yli puolet pitäjän täysi-ikäisistä allekirjoitti sen. Yksi syy tähän oli varmasti se, että pitäjässä ei ollut enää 1800-luvun lopulla sellaisia syrjäkulmia tai etäisyyksiä, joiden saavuttaminen ja taittaminen olisivat olleet ylivoimaisia. Toinen peruste oli pitäjän suhteellisen pieni väkiluku. Mutta epäilemättä on tarvittu myös Pentinkulman papinrouvan Ellen Salpakarin kaltaisia ahkeria puuhamiehiä ja –naisia, jotta tuollainen tulos on saatu aikaan.

Suodenniemellä ei ollut kartanoita, mutta torppia maillaan pitäneitä suuria ja pienempiä talonpoikaistiloja kylläkin. Pappilakin oli kappalaisen virkatalon merkityksessä. Suodenniemellä kuten Pentinkulmallakin sieltä oli aikanaan yhteydet maailmalle. Kirjassa Ellen Salpakari iloitsi Bobrikovin murhasta ja Suodenniemelläkin ilmeisesti pappila oli ensimmäinen paikka, johon tieto tuosta tapauksesta tuli. Siellä kun oli jo silloin puhelin. Viestin vastaanottanut kappalainen Kaarlo Kalpa oletti tuolloin, että Suomi saisi olla hetken rauhassa kun pahamainen kenraalikuvernööri oli raivattu pois tieltä.

Nykyisen urheilutalon paikalla sijaitsi puolestaan palokunnantalo, josta Suodenniemelläkin tuli vasemmistolaisen toiminnan keskus. Sisällissodan jälkeen tontille kohosi suojeluskuntatalo, mikä ilmiö toistui tuon ajan Suomessa moneen kertaan.

Sisällissotaa edelsi väkivaltainen maatalouslakko niin Pentinkulmalla kuin Suodenniemelläkin. Tahlon pellon nujakka Pohjakylässä on niistä kuuluisin mutta rähinöitiin pitäjässä lakon aikana muutenkin. Kirjassa Yllön Uolevi sai lakkorettelöissä pyöränkettingistä iskun päähänsä – Suodenniemellä pyöränkettingillä mustelmille mukiloitu oli itsellisnainen Tilda Vesanen.

Sisällissodan kulkiessa kohti loppuaan suodenniemeläiset punakaartilaiset olivat paenneet kotiseudultaan samaa reittiä kuin pentinkulmalaisetkin: Hämeenlinnan kautta kohti Lahtea. Vapunpäivänä saksalaiset pysäyttivät useimmat Hollolan Vesalassa. Sen jälkeen tie vei Hennalaan, joka tuli tutuksi niin Koskelan Akselille kuin lukuisille suodenniemeläisillekin. Ja kuten pentinkulmalaisten "kirkolla" oli vankileiri, oli myös Suodenniemen kirkon lähistöllä keväällä 1918 jonkinlainen vankipaikka, jossa osaa pitäjäläisistä pidettiin ilmeisesti jopa muutamia viikkoja.

Linna sanoi kirjan tapahtumien alkulähteen olleen kotipitäjässään Urjalassa, vaikka hän samalla muistuttikin ottaneensa aika monia taiteellisia vapauksia. Siksikään en yritä väittää, että Linna olisi miettinyt Suodenniemeä kirjaa kirjoittaessaan. On kuitenkin kiinnostavaa, kuinka suodenniemeläinenkin lukija voi siinä nähdä oman kotiseudun menneisyyteen sopivia välähdyksiä.

Lähteet:
Suodenniemen maatalouslakkorettelöiden kuulustelupöytäkirjat. Valtiorikosoikeuksien syyttäjistön arkisto (Ac 27), Kansallisarkisto.
Järventaus Hannu: Muistoja papeista Suodenniemen seurakunnassa. Suodenniemen Joulu 2006, s. 7-10.

Tommila Päiviö: Satakunnassa keväällä 1899. Satakunta: kotiseutututkimuksia XVIII, Satakuntalainen Osakunta 1967, s. 130-172.