Erään ohitustien tarina

Viime sotien jälkeinen vuosikymmen oli liikennemäärien voimakkaan kasvun aikaa. Suurentuva autokanta merkitsi suuria muutoksia tieverkolle, kun kärryteistä alkunsa saaneet kulkuväylät piti muuttaa suurempiin nopeuksiin ja liikennemääriin sopivaksi. Kaikkialla Suomessa teitä tasoitettiin ja mutkia oiottiin. Yksi ajan uutuuksista oli kestopäällyste, jota alettiin levitellä pääteiden pintaan.

Tie- ja vesirakennushallitus suunnitteli tämän maiseman
poikki kulkevaa tietä 1950-luvulla. Suodenniemen kunta
puolestaan esitti, että tie kulkisi edessä näkyvältä sahalta
suoraan tähän kuvanottopaikalle. Etualalla kuvassa näkyy
nykyinen Röyskäntie, joka on osa vanhaa valtatietä.
Vasemmalla Helavuori, urheilutalo jää kuvaajan selän taakse.

Nämä liikenteen muutokset näkyivät myös Suodenniemellä. Vielä 1950-luvulla valtatie 11 Tampereelta Poriin kulki keskipitäjän läpi monin paikoin samalla kohtaa, missä nykyisin kulkee seututie 259. Senkin kehittämistä alettiin miettiä, sillä tiessä oli runsaasti mutkia ja korkeuseroja. Erityisesti tuolloisen Salmen sillan länsipuolella ollut jyrkkä mäki oli sekä hankala että vaarallinen. Tieviranomaisilla olikin tien suhteen useita suunnitelmia: pohjoiseksi vaihtoehdoksi nimetty malli tarkoitti olemassa olleen tielinjan uudistamista, eteläinen malli taas kokonaan uuden tien rakentamista aiempaa uudelle reitille. Ja kolmaskin malli näyttää olleen, vaikka sen sisällöstä en ole löytänyt tarkempia tietoja.

Valtatien kunnosta ja tulevaisuuden tarpeista tehtiin tutkimus, joka valmistui vuonna 1956. Siinä oli alempana näkyvä mielenkiintoinen hahmotelma Suodenniemen keskipitäjän uudeksi tielinjaukseksi. Ensimmäisessä vaiheessa oli määrä kunnostaa vanha Salmen silta ja madaltaa Salmen ahdetta. Seuraavassa vaiheessa työtä oli määrä jatkaa tekemällä ohitustie, jonka kautta kiireiset matkaajat voisivat ohittaa Suodenniemen kuntakeskuksen vauhtia hidastamatta.

Käytettävä toimintamalli ratkaistiin valtioneuvoston istunnossa joulukuussa 1957. Siellä päätettiin, että tie tulisi kulkemaan kokonaan uutta eteläistä linjausta noudattaen. Työt käynnistyivät jo ennen seuraavaa kevättä ja aikanaan tie valmistui sinne, missä se nykyisin kulkee.

Tästä tärkeästä päätöksestä huolimatta tieviranomaiset näyttävät jatkaneen nykyisen seututie 259:n uudistamisen suunnittelua. Lääninhallitus pyysi nimittäin elokuussa 1958 Suodenniemen kunnalta lausuntoa edellä mainittuun oikaisusuunnitelmaan. Syyskuussa antamassaan vastauksessa valtuusto totesi, että oikaisu Salmen sillan alueella tulisi suorittaa vetämällä tielinja salmesta nykyisen sahan tontilta suorinta tietä Itälinnan tontin ja nykyisen urheilutalon väliseen ahteeseen. Sitä vastoin kunnanisät ihmettelivät, miksi tie pitäisi viedä Jyrmysjärven asumattomalle etelärannalle etenkään tilanteessa, jossa uutta väylää oltiin jo rakentamassa kilometrien päähän Suodenniemen eteläosaan. Se esittikin kantanaan, että urheilutalolta tien pitäisi kulkea nykyistä linjaansa Mouhijärvelle niin, että Jyrmysjärven itäpuolella Teinilän kohdalla oleva mutka oikaistaisiin. Näiden töiden kustannuksiin kunnan ei katsottu voitavan osallistua, vaan varat tulisi saada valtion kassasta.

Ensimmäisessä vaiheessa oli määrä toteuttaa mustalla viivalla merkitty
tien oikaisu. Jatkosuunnitelmat on merkitty katkoviivalla. Kartassa
Jyrmysjärven itäpuolella näkyy tekstissä mainittu Teinilä, jonka kohdalla
tietä oikaistiin muistaakseni 1980-luvun alussa. Kartta sisältyy lopussa
mainittuun Tie- ja vesirakennushallituksen arkistokoteloon.

Oman lausuntonsa asiaan toimitti maanviljelijä Matti Helavuori, jonka elinkeinoon hänen tilansa halkaiseva tie olisi kiistatta vaikuttanut. Myös hän totesi, että suunnitelmat vaikuttivat vanhentuneilta kun uusi tie oli jo rakenteilla. Hän laski, että aiottu tielinja peittäisi alleen noin kolmanneksen Helavuoren peltoalasta, minkä lisäksi jäljelle jäävien kappaleiden viljely vaikeutuisi. Merkittävää oli myös se, että tilan päärakennus, aitta ja suuli jäisivät tien suoja-alueen piiriin. Tämä oli ongelma siksikin, että tilan vanha päärakennus, joka oli sijainnut nykyisen Röyskäntien varressa aivan Kelan taloa vastapäätä, oli purettu vuonna 1951 ja uusi talonpaikka oli sovittu yhdessä tieviranomaisten kanssa. Helavuori ehdotti, että tien oikaisu tehtäisiin kunnanvaltuuston ehdotuksen mukaisesti mutta niin, että hänen peltonsa kohdalle tehtäisiin tiehen alikulku, jonka kautta laitumella olevat lehmät pääsisivät entiseen tapaansa Kirkkojärven rantaan juomaan.

Uuden tielinjan suunnittelu näyttää päättyneen pian näiden tapahtumien jälkeen. Seuraavan kerran linjausta muutettiin 1970-luvulla, kun uusi Salmen silta valmistui nykyiseen paikkaansa ja Salmen jyrkkä ahde siinä samalla viimeinkin voitettiin. Lähellä kuitenkin oli, että Kittilän kylän asumusten välissä kulkisi nyt tie, joka kaartaisi Jyrmysjärven eteläpuolelta kohti Mouhijärveä.

Lähteet:
Tie- ja vesirakennushallituksen arkisto (A8.14:4; Fh 27), Kansallisarkisto.

Runoilijan jalanjäljillä

On kesä 1921. Kaksi teini-ikäistä poikaa, Kaarlo ja Olli, ovat kivunneet Suodenniemen kirkon kellotorniin. Sen lattialta he löytävät tervapääskyn poikasen, joka ei pääse omin voimin lentoon. Kaarlo nostaa hennon linnun kämmenissään ilmaan, minkä jälkeen se saa ilmaa siipiensä alle ja lennähtää aikailematta taivaan sineen. Kaksikko katsoo hetken sen perään ennen palaamista keskeytyneen seikkailunsa pariin.

Kaarlo Sarkia

Lueskelin joitain aikoja sitten Magnus Björkenheimin kirjoittamaa runoilija Kaarlo Sarkian elämäkertaa. Tiesin jo ennestään, että hän oli nuoruudessaan usein vieraillut täällä. Vanhempansa menettänyt Sarkia oli nimittäin ystävystynyt Pohjakylän koulussa opettajana toimineen Frans Tuomisen pojan Ollin kanssa heidän opiskellessaan Tyrvään yhteiskoulussa. Kaverukset viettivät sittemmin Tuomisella loma-aikojaan 1910-luvun lopulla ja 1920-luvun alussa. Etenkin kesä 1921 kului pitkälti Pohjakylän maisemissa.

Kirjaa lukiessa kävi ilmi, että Björkenheim oli kerännyt ilahduttavan paljon tietoja Sarkian oleskelusta Suodenniemellä. Osa tiedoista oli suoraan Olli Tuomiselta saatuja, kuten tuo alussa kerrottu pääskytarina. Pojat kuljeskelivat paljon pitäjän maisemissa muun muassa hyönteisiä keräten ja muutenkin luontoa tarkkaillen. He viettivät usein aikaa myös Vartian lähteellä nykyisen Alhontien varrella luonnon rauhasta nautiskellen. Olli Tuomisen pojan Vesa Tuomisen mukaan poikien ajanviettoon kuului myös jännittävämpiä retkiä, kuten käyntejä öisellä hautausmaalla.

Sarkian tiedetään kirjoittaneen jo nuorena mutta toisille hän ei tuotoksiaan vielä näyttänyt. Aikuisiällä hänen sanotaan polttaneen kaikki varhaiset tekstinsä. Björkenheim kertoo, että Sarkia kuitenkin käytti myöhemmän runoutensa lähteenä omia aikaisempia elämänkokemuksiaan. Hyönteisharrastus esimerkiksi on välittynyt Sarkian kirjoituksiin mutta suoranaisia Suodenniemi-muistojakin on niihin tallentunut. Björkenheim kertoo, että vuonna 1936 julkaistu runokokoelma Unen kaivo sisältää parikin Suodenniemeen liittyvää katkelmaa. Ensinnäkin alussa kuvattu tapahtuma Suodenniemen kirkon tornissa oli Björkenheimin tulkinnan mukaan tämän Elämä ja kauneus –runon tervapääskykohtauksen taustalla:

Suodenniemen kirkon tornilla
arvellaan olevan yhteys Sarkian runouteen.
Kuva: Mik@el, Wikimedia Commons.

”On tervapääsky pitkäsiipinen
iäksi ilmain mereen karkoitettu.
Se janonsakin viihtää lentäen
ja torniin korkeaan luo leposijan.
Mut joskus ylhäisen tuon katselijan
tavoittaa kaipaus luo tumman maan,
niin ikävöi tuo lentoon tarkoitettu
maan multaan tuoksuvaan,
niin vastustamaton sen valtaa kaipuu,
se että lennostaan maan syliin vaipuu.”

Tämä ihmiselämän kaaren tiivistävä säkeistö on niin hieno, että se pitäisi oikeastaan kehystää Suodenniemen kirkon eteiseen. Jos ei muusta syystä niin muistutukseksi runoilijan siellä vierailemisesta.

Toinen Suodenniemeltä alkunsa saanut runokatkelma sisältyy Björkenheimin mukaan kokoelman nimikkorunoon Unen kaivo. Se liittyy Pohjakylässä sijainneeseen Vartian lähteeseen. Olli Tuomisen mukaan hän löysi Kaarlon kanssa kerran lähteestä Koivuniemenjärvelle kulkeneesta laskuojasta rikkinäisen leilin, jota tarkastelivat pitkään. Siitä hetkestä otaksutaan kumpuavan nämä Unen kaivon rivit:

Vartian lähde ja siitä Koivuniemenjärveen laskeva oja
näkyvät tässä isonjaon täydennyskartassa vuodelta 1907.
Nykyisin lähde on syvennetty 4 metrin syvyiseksi ja sen
päälle on rakennettu vedenottamo. Oikealla näkyy
Jyrmysjärvi, vasemmassa alakulmassa kirkko.

”Pohjaan unen syvän lähteen
painuin, rikkinäinen leili.
Nukun veden syvän alla
avosilmin, puolin valvon
tuijotellen Pohjantähteen.
Korkealla, korkealla,
lailla toisen vedenkalvon
säihkyy avaruuden peili.”

Nuoruusvuosiensa jälkeen Sarkian ei tiedetä enää vierailleen Suodenniemellä. On kuitenkin hienoa ajatella, että täällä vietetty aika olisi näinkin selvästi jättänyt jälkensä hänen mieleensä ja runoihinsa.

Lähteet:
Björkenheim Magnus: Kaarlo Sarkia. WSOY, Porvoo 1952.
Levola Pentti: Muistikuvia Vartian lähteestä Suodenniemellä. Suodenniemen Joulu 2013, LC Suodenniemi, s. 26-28.
Sarkia Kaarlo: Runot. WSOY, Porvoo 1954.
Tuominen Vesa: Sulinista Sarkiaan - Jääskisestä Tuomiseen. Päiväämätön mielipidekirjoitus Yliopisto-lehden verkkokeskustelupalsta Agoralla [viitattu 28.12.2015].
Kaarlo Sarkian kuva: http://andrejkoymasky.com/liv/fam/bios1/sarkia01.html [viitattu 12.5.2015].
Karttapohja: Pohjakylän isonjaon täydennyskartta vuodelta 1907. Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Pataljoona Kanteleen viimeiset sotapäivät

Metalli kolisee ja kirskuu kymmenien lapioiden ja rautakankien iskiessä kerta toisensa jälkeen jäiseen maahan. Miesten hengitys höyryää kirpeässä talvi-ilmassa. Hiki puskee pintaan sillä on kiire. Asemat on saatava kuntoon ennen vihollisen tuloa. Sodan äänet kuuluvat jatkuvasti lähempää ja on vain ajan kysymys, milloin puna-armeijan ensimmäiset joukot ilmestyvät näkyviin ja epätasainen taistelu alkaa, jälleen kerran.

Sodan viime vaiheissa taistelut Kannaksella
lähestyivät Viipuria. Tässä maaliskuun 7. päivänä
otetussa kuvassa sodan savut tummentavat jo
taivasta Viipurin linnan takana. Kuva: SA-kuva 6050.

Pataljoona Kanteletta oli talvisodan mittaan heitelty organisaatiossa paikasta toiseen. Helmikuun loppupuolella se oli siirretty 2. Prikaatin alta 4. Prikaatille. Myös sen nimi oli muuttunut jo monta kertaa: aluksi puhuttiin Kenttätäydennysprikaatin X pataljoonasta (X/KT-Pr.), sitten Osasto Bergin X pataljoonasta (X/Os.B) ja nyt siis johtajansa eversti Paavo Kanteleen mukaan Pataljoona Kanteleesta. Ja jottei asia olisi liian yksinkertainen, oli Osasto Bergistä käytetty myös sen suomenkielistä väännöstä Osasto Vuori (Os.V). Pataljoonan ensimmäisessä komppaniassa olivat suodenniemeläiset, yhteensä 177 miestä.

Siirtyessään 4. Prikaatiin suodenniemeläiset oli osana muuta pataljoonaa heitetty varmistamaan Heinjoen pitäjän kaakkoiskulmalla sijainnutta Heikurilan kylää. Vihollisen painostuksen jatkuvasti lisääntyessä oli asemista jouduttu luopumaan mutta onnekkaasti vihollinen ei ollut huomannut suomalaisten vetäytymistä vaan jäi pommittamaan heidän tyhjiä asemiaan. Sen vuoksi suodenniemeläiset olivatkin saaneet suhteellisen rauhassa vetäytyä Heinjoen luoteisnurkassa sijaitsevaan Kääntymän kylään varustelutöihin.

Parin päivän kaivuutyön jälkeen neuvostojoukot ilmestyivät näkyviin. Ensimmäisenä niihin törmäsivät suomalaisten etumaastossa liikkuneet partiot. Pataljoona Kanteleen miehet saivat vihollisen näkyviinsä maaliskuun 3. päivän iltana, kun edessä olleelle tielle jyristeli kolme vihollispanssaria, joita jalkaväki seurasi. Tästä alkaen viholliskontakti oli jatkuva ja tykistö alkoi pehmittää aluetta. Myös suomalaistykistö oli aika usein toiminnassa. Maaliskuun 4. päivänä vihollisia laskettiin kaatuneen noin 50 ja seuraavana päivänä jo noin 70 henkeä.

Näitä enemmän tai vähemmän tiedusteluluonteisia hyökkäyksiä seurasi kovempi rynnistys. Se käynnistyi varhain aamuyöllä maaliskuun 6. päivänä, kun vihollinen kello kahdelta yöllä kahlasi lumessa suomalaisten asemiin. Pataljoona Kantele sai heti taistelun alussa kaksi vankia, jotka kertoivat vihollisen vahvuudeksi noin pataljoonan verran. Kuusi ja puoli tuntia kestäneen taistelun jälkeen noin 300 vihollista vetäytyi, 150 kaatui ja 45 vangittiin. Myös puolustajat kärsivät tappioita. Pataljoona menetti tässä puoleen päivään mennessä päättyneessä taistelussa kuusi miestä kaatuneina, mukana Toivo Haapanen Taipaleesta ja Lauri Kiviniemi Peräkunnasta. Maaliskuun 6. oli kuuma päivä muuallakin, sillä siitä muodostui koko viime sotien raskain päivä henkilötappioilla mitattuna: pitkin rintamaa yhteensä 816 suomalaissotilasta poistui riveistä joko kaatuneena tai kadonneena. Erityisesti Petäjäsaari Laatokan pohjoispuolella sai tänä päivänä nimensä historian lehdille.

Venäläisten hyökkäysten todettiin kovenevan päivä päivältä ja sotapäiväkirjaankin tehtiin merkintä vihollisen silmiinpistävästä rohkeudesta – tai vaaran tietämättömyydestä. Pataljoona Kanteleen miehet sitä tuskin tiesivät, mutta monet näistä päivistä päätyivät viime sotien kymmenen raskaimman päivän joukkoon: maaliskuun 8., 9., 11. ja 12. päivinä menetettiin jokaisena yli 600 miestä – eivätkä haavoittuneet vielä sisältyneet tähän lukuun.

Täällä Heinjoen pitäjän luoteiskulmassa Pataljoona Kantele vietti
talvisodan viimeisen viikon. Samalla alueella taisteltiin vielä myöhemminkin,
sillä juuri tästä kulki jatkosodan aikana rakennettu - tai ainakin suunniteltu -
VKT-linjan nimellä tunnettu puolustusasema.

Jokainen päivä tiesi myös yhä kovempaa vihollistykistön tulta ilmeisesti siksi, että venäläiset saivat yhä enemmän kalustoa ja ammuksia rintaman läheisyyteen. Tykkituli muuttui ympärivuorokautiseksi. Maaliskuun 11. päivänä Pataljoona Kantele sai käskyn käydä karkottamassa lohkon itäosasta Oisiinlammen yli tulleen vihollisen. Käsky saatiin täytettyä.

Ensimmäisessä komppaniassa palvellut suodenniemeläinen korpraali Otto Nyman muisteli myöhemmin sodan viimeisiä päiviä näin:

"Komppania kärsi suuria miehistötappioita, joten saapui täydennysmiehiä. Vanhoja miehiä ja nuoria oppilaita, joilla kokemattomina kävi yleensä huono tuuri. Vihollisen painostus kasvoi päivä päivältä. Päivät ja yöt sekosivat valvomiseen. Tilanne näytti lähes toivottomalta. "Pääseeköhän jäitse Ruotsiin?", kyseltiin."

Maaliskuun 12. päivä, sodan toiseksi viimeinen, alkoi koko aamupäivän kestäneen laukaustenvaihdon merkeissä. Puoli kahden aikaan vihollisen jalkaväki teki panssarivaunun tukemana hyökkäyksen Pataljoona Kanteletta vastaan mutta se saatiin torjutuksi. Näissä sotatoimissa säviläinen Eino Mäenpää kaatui, minkä lisäksi pitäjän pojista Matti Lehtonen ja Taipaleessa asunut Lauri Kotajoki kuljetettiin haavoittuneina kenttäsairaalaan.

Painostus vihollisen puolelta todettiin jälleen aikaisempaa voimakkaammaksi. Maaliskuun 13. päivän aamulla klo 6.30 Pataljoona Kantele pyysi saada vahvistuksekseen lähistöllä olleen amerikansuomalaisista vapaaehtoisista koostuneen Komppania Simon, jolla ei tosin vielä ollut taistelukokemusta. Kello 7.30 alkoi vihollisen erittäin raju tykistökeskitys, joka runnoi suodenniemeläisten asemia yhteen menoon aina siihen saakka, että rintamalle kello 11 laskeutui hämmentävä hiljaisuus. Tieto 105 päivää kestäneen sodan päättymisestä saavutti osan joukoista vasta aivan viime tingassa, sillä tykkituli oli katkonut puhelinlinjat.

Rauha näyttää tulleen viime hetkillä. Mutta sodan viimeinenkin päivä vaati vielä uhrinsa. Täällä on jo aiemmin kerrottu Väinö Myllymäen menehtymisestä rauhanteon päivänä, mutta myös yllämainitut Matti Lehtonen ja Lauri Kotajoki menehtyivät samana päivänä vammoihinsa kenttäsairaalassa rintamalinjan takana.

Rauhan hiljaisuudesta ei ehditty nauttia pitkään, sillä jo tuntia myöhemmin oli oltava kilometrin päässä linjojen takana. Siitä pataljoona jatkoi vetäytymistään Antrean pitäjän Viskarin ja Kemppilän kylien kautta Imatran Leppälään, joka jo sijaitsi uuden rajan tällä puolella. Sinne saavuttiin maaliskuun 16. päivänä.

Lähteet:
4. Prikaatin operatiivisen toimiston (tsto III) sotapäiväkirja (SPK 2770), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Paikallissanomat 4.4.1940.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Talvisodan historia 2. WSOY, Helsinki 1978.

Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.

Suodenniemeläisten valokuvat: Suomen Kuvalehti 37/1940.

Akatemian tilalliset

Eräs Suodenniemen historian kiinnostavista ilmiöistä on pitäjän osuus Suomen varhaisen tieteellisen elämän kehittymisessä. Kysymys on Turun akatemian talouden pohjana olleista akatemiantiloista, joiden aika alkoi Suodenniemelläkin akatemian perustamisen jälkeen 1640-luvulla ja päättyi lähes 200 vuotta kestettyään vuonna 1828, kun yliopisto siirrettiin Turun palon jälkeen Helsinkiin.

Akatemian ylläpito ei ollut halpaa puuhaa: se nieli vuosittain yli 300 tilan verotulot. Aluksi varat olivat virranneet Turun lääninkanslian kautta mutta muutaman toimintavuoden jälkeen akatemialle alettiin etsiä "omia" tiloja, joiden verot se voisi kerätä tarpeisiinsa. Yliopisto toivoi saavansa ne mahdollisimman läheltä Turkua, mutta nopeasti ilmeni ettei tarpeeksi suurta tilamäärää voitu sieltä irrottaa. Suurin osa alueen verotuloista oli nimittäin ehditty jo kiinnittää johonkin muuhun tarkoitukseen – yleensä aatelin läänityksiksi tai sotaväen ylläpitoon. Maskun, Piikkiön ja Vehmaan kihlakunnista saatiin akatemian tarpeisiin koottua vain noin 60 tilan joukko. Katse olikin käännettävä läänin pohjoisosiin jossa vielä oli tiloja, joiden veroja ei ollut kohdistettu muualle. Silloisen Karkun, Mouhijärven (käsitti myös Suodenniemen ja Lavian), Hämeenkyrön ja Vesilahden alueilta saatiinkin kaavittua kokoon noin 250 tilaa tuleviksi akatemiantiloiksi.

Albert Edelfeltin näkemys Turun akatemian vihkiäisistä vuonna 1640. Tämä monesta koulukirjasta tuttu kuvasarja kertoo tapahtumasta, jolla oli merkitystä myös Suodenniemen historian kannalta.

Vuoden 1648 maakirjassa Suodenniemelle on merkitty yhdeksän akatemiantilaa: (Märkä)taipaleesta Isotalo ja Turppa, Koivuniemestä Noukka ja Pukka, Pohjakylästä Isokero ja Vähäkero (=Mikkola) sekä Kittilän kylästä Kelan, Kurjen ja Rossin talot. Valintojen tultua tehdyiksi ei muutoksia helposti tehty, sillä vuoden 1805 maakirjassa akatemiantilat ovat edelleen nuo samat. Muutosta oli kuitenkin tapahtunut siinä, että kahden verollepannun torpan eli nykyisin Taipaleeseen kuuluvan Majamaan (ent. Joensuu) ja Lahdenperässä sijaitsevan Sävilahden verot osoitettiin akatemialle. Lisäksi akatemiantiloista isossajaossa erotetuille liikamaille syntyneet torpat maksoivat nekin veronsa akatemialle ja olivat siten osaltaan kasvattamassa sen tuloja. Tällaisia Suodenniemellä lienivät Antila, Marjamäki, Pirttijärvi, Rantala ja Sillanpää nykyisen Lahdenperän suunnalla.

Akatemiantilallisen elämä ei näytä suuresti poikenneen tavallisen kruununtilallisen elämästä. Verot oli maksettava joka tapauksessa. Kruununtiloilta ne keräsi kruununvouti, akatemiantiloilta alkuvaiheessa akatemianvouti ja myöhemmin veronsaajat itse. Jos verot jäivät pitkäksi aikaa maksamatta, saattoi akatemia antaa tilalliselle häädön, mutta eipä veronmaksukyvyttömän kruununtilallisen osa ollut sen helpompi. Sukupolvenvaihdoksia kruununtiloilla valvoi maaherra, akatemiantiloilla yliopiston ylin hallintoelin eli konsistori. Suoranaista hyötyä akatemiantilallisuudesta oli kuitenkin silloin, jos tila joutui osalliseksi rajariitaan tai sen rasituksia haluttiin kasvattaa esimerkiksi sotaväkeä sinne majoittamalla. Tällöin konsistori saattoi lähettää isännän tueksi lainoppineen avustajan, josta varmasti oli hyötyä viranomaisten kanssa asioitaessa.

Suodenniemen akatemiantilat sijaitsivat eri puolilla pitäjää.
Renkaat osoittavat kyliä, joissa akatemiantiloja oli ja
numerot tilojen määrää kussakin kylässä. Punaiset numerot
osoittavat alkuperäisten akatemiantilojen määrät ja mustat
1800-luvun alussa akatemialle siirrettyjen uusien kanta-
ja uudistilojen määrät ja sijaintialueet. Ylimmäisenä mustalla
Majamaa (1), sitten nykyinen Lahdenperä (6), Taipale (2),
Koivuniemi (2+1), Pohjakylä (2), Pajuniemi (3) ja
alimmaisena Kittilän kylä (3+1). Maita tiloilla oli eri puolilla
pitäjää ja ulkopalstojen muodossa sen ulkopuolellakin.
Karttapohja: Paikkatietoikkuna, Maanmittauslaitos.

Ehkä merkittävin ero akatemiantilallisten ja muiden elämässä oli se, että akatemiantilallisten piti itse kuljettaa verosuoritukset Turkuun professorien edustajille luovutettaviksi. Kaikesta tuolloisesta vaatimattomuudestaan huolimatta Turku teki varmaan suodenniemeläisiin vierailijoihin vaikutuksen ja tästä vähintään vuosittain tapahtuneesta matkasta maan suurimpaan kaupunkiin oli epäilemättä hyötyäkin, kun sieltä saattoi hankkia sellaisia aineita ja tavaroita, joita kotikulmilta ei voinut saada.

Suodenniemen tiestö oli oikeastaan koko akatemiankauden ajan melko heikolla tasolla ja pääosa kuljetuksista ajoitettiin talveen, jolloin matkat voitiin tehdä rekikyydillä vesiteitä mukailevia talviteitä pitkin. Pitkän etäisyyden vuoksi suodenniemeläiset maksoivat veronsa mieluiten viljana, koska sitä oli suhteellisen helppo kuljettaa eikä se mennyt helposti pilalle matkan aikana. Professorit taas olisivat ottaneet maksun rahana, sillä viljan he säilyttivät yleensä vain sen aikaa, että saivat sen kaupattua eteenpäin. Käteistä rahaa liikkui kuitenkin maaseudulla niin vähän, että maataloustuotteet olivat käytännössä se tapa, jolla veronmaksu hoidettiin.

Suodenniemeläiset akatemiantilat tukivat monenlaista hengenelämää. Sastamalan historian kirjoittanut Juhani Piilonen on selvittänyt, että Kelan verotuotoilla tuettiin 1700-luvun lopulla matematiikan professuuria, Kurjen tuloilla teologian 3. professuuria ja Rossin tuotoilla fysiikan professuuria. Pukan tuotot menivät puolestaan teologian 2. professorin ja Noukan verot kaunopuheisuuden professorin palkkoihin. Märkätaipaleessa Isontalon veroilla maksettiin lääketieteen professuurin menoja ja Turpan tuloilla kemian professuuria. Pohjakylässä sekä Isonkeron että Vähänkeron tuotot pönkittivät lainopin professorin taloutta. On kuitenkin huomattava, että suodenniemeläiset tilat eivät yksinään tuottaneet professorien palkkoja, vaan heidän tulonsa kertyivät useista ei pitäjissä sijainneista tiloista, joiden lisäksi heillä saattoi olla myös muita tuloja.

Matthias Calonius oli paitsi Turun akatemian
lainopin professori myös Ruotsin korkeimman
oikeuden jäsen. Lisäksi hän oli tärkeässä asemassa
Suomen Suuriruhtinaskunnan hallitusmuotoa
valmisteltaessa. Suodenniemen Pohjakylässä sekä
Isonkeron että Vähänkeron tilojen verotuotot oli
valjastettu hänen palkkansa maksamiseen.

Suodenniemeltä tulojaan saaneista professoreista monet ehtivät saada nimensä historian kirjoihin. Eräs heistä, kaunopuheisuuden professorina 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa toiminut Henrik Gabriel Porthan sikälikin, että hänet muistetaan nykyisin Suomen historiankirjoituksen isänä. Kurjelta osan tuloistaan saanut teologian 3. professori Johan Tengström puolestaan oli tuomassa Suomeen lähdekriittistä tutkimusta, järjesteli Porvoon valtiopäiviä ja nimitettiin arkkipiispaksi vuonna 1817. Vielä yhtenä tämän ajan Suodenniemeen liittyvistä professoreista voidaan esiin nostaa Suomen ensimmäinen kemian professori Pehr Gadd, joka muiden toimiensa ohella alkoi kannustaa väitöskirjojen julkaisemista latinan sijaan ruotsiksi ja loi näin pohjaa tieteelle, jota suuri osa sivistyneistöstä ja osa kansastakin saattoi seurata.

Aivan Turun akatemian toiminnan loppuvaiheessa Porin rykmentille jyvitettyjä tiloja näyttää vielä siirretyn akatemiantiloiksi. Tieto tällaisesta siirrosta käy ilmi Suodenniemen vuosien 1821-1829 rippikirjasta. Nämä viime hetkillä akatemiantiloiksi muutetut kruununtilat olivat Pukka l. Heikkilä Koivuniemessä, Saksa Kittilässä sekä Karo, Kepuli ja Väissi Pajuniemessä.

Akatemiantilojen aika päättyi, kun yliopisto siirtyi Turusta Helsinkiin ja aloitti siellä toimintansa vuonna 1828. Ne muuttuivat takaisin kruununtiloiksi ja maksoivat veronsa kruununvoudille, kuten naapurinsa sitä ennenkin. Edessä oli aikalaisille uusi elämänvaihe.

”Toivoa sopii, että kun akatemiantilalliset perhekuntineen olivat sukupolvesta toiseen uurastaneet pelloilla, niityillä, metsissä ja karjasuojissa, heidän mieltään oli lämmittänyt tietoisuus siitä, että osa hikihelmistä oli vuodatettu kaikkein korkeimman hengenviljelyn hyväksi”, muotoilee Piilonen. Tämä on niin hyvin sanottu, että siihen ei voi kuin yhtyä.

Lähteet:
Suodenniemen seurakunnan rippikirja 1821-1829, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Ahonen Voitto: Turun akatemian professorien palkkaus 1600-luvulla (vv. 1640-1713). Pro gradu –tutkielma, Helsingin yliopisto 1967.
Piilonen Juhani: Sastamalan historia 2. 1300-1860. Vammalan kaupunki, Vammala 2007.
Matthias Caloniuksen kuva: Mehiläinen 1.12.1859, Kansalliskirjaston historiallinen sanomalehtikirjasto.

Ruotusotilaiden mailla Kittilän kylässä

Kiertelin viime kesänä ympäri Suodenniemeä kuvaamassa paikkoja, joissa alkukesästä verkkoon tulleen kartta-aineiston mukaan sijaitsi 1700-luvun lopulla ruotusotilastorppa. Näillä torpanpaikoilla vierailu oli jännä ja kiinnostava kokemus. Kirjoista luetut ruotuarmeijaa koskevat jutut muuttuivat todellisemmiksi kun näki, missä sen sotilaat kerran asuivat ja olivat.

Vaikka torppien paikat on kohtalaisen helppo tunnistaa maastosta, ei tietyn ruodun sotilaiden yhdistäminen tiettyyn torppaan ole aivan yhtä yksinkertaista. Pitäjässä asui nimittäin samanaikaisesti sekä nykyisiä että entisiä ruotusotilaita ja reserviläisiä. Lisäksi joissain kylissä sekä sotilaita että torppia oli useita samanaikaisesti. Oletan kuitenkin, että alla näkyvällä mäellä sijaitsi kerran ruodun 110 sotilastorppa, jota ylläpitivät Kelan talo Kittilästä, Tahlon talo Pohjakylästä ja Kourin talo Mouhijärven Pukarasta. Periaatteessa niiden torppa olisi voinut sijaita muuallakin, mutta koska osa katselmusrullista viittaa ruotuun vain nimellä Kittilä, oletan sen tarkoittavan juuri tätä kartan ainoaa Kittilässä näkyvää sotilastorpan paikkaa.

Sikäli kuin isojakokartasta pystyy päättelemään, tuolla nykyisinkin asutulla mäellä
torppa kerran sijaitsi. Sieltä lähdettiin maata puolustamaan niin Pohjois-Saksaan kuin Savon maillekin.
Useammankin kerran kävi niin, ettei torpan isäntä enää palannut retkeltään.

Ensimmäinen torppaa asuttanut sotilas, jonka tiedot löysin katselmusluetteloista oli Erich Michellson Stenhugare (=Kivenhakkaaja). Tiedot hänestä ovat aika vähäiset: hänet mainitaan vuoden 1712 katselmusluettelossa ja hänen tiedetään sairastelleen. Se ei ole tiedossa, kuinka pitkään Stenhugare oli tehtävässään, mutta huhtikuun 1. päivänä vuonna 1726 hänen paikkansa sai 20-vuotias Erich Matsson Påhja. Ruotusotilaiden alkuperästä ei yleensä kerrota tarkasti ja Påhjankin kohdalla on merkitty vain, että hän oli kotoisin Suomesta. Sen käsite ei ollut aivan sama kuin nykyisin, vaan tuolloin Suomella tarkoitettiin lähinnä nykyistä eteläistä Suomea, ellei jopa pelkkää Varsinais-Suomea.

Tämä ensimmäinen Erich Påhja näyttää korvautuneen toisella samannimisellä 17.6.1737. Hän oli komennettuna Viaporin rakennustyömaalle Helsinkiin vuonna 1754 ja sai puolestaan eron maaliskuussa 1758. Tilalle otettiin ruodusta numero 120 Mats Mattsson Påhja.

Tähän saakka Kittilän ruotusotilaiden elämä näyttäytyy aika rauhallisena mutta kovempia aikoja oli tulossa. Porin läänin jalkaväkirykmentin sotilaita, myös suodenniemeläisiä, näyttää 1700-luvun puolimaissa lähetetyn Pohjois-Saksaan Pommeriin, joka vielä tuolloin kuului Ruotsin valtakuntaan ja jossa oli syttynyt sota. Mats Påhja sairastui sotaretken aikana ja menehtyi sairastuvalla Stralsundissa heinäkuun 18. päivänä 1762. Ruotu oli jälleen kovan edessä kun se joutui etsimään tilalle uutta miestä.

Kittilän kylän isojakokartassa vuodelta 1783 näkyvä
punertava suorakulmio ja teksti "Soldate ägor"
 osoittavat sotilastorpan sijainnin nykyisen Jalkavalantien
varrella. Vasemmalla näkyvät punaiset neliöt nykyisten
Röyskäntien ja Jalkavalantien risteyksen paikkeilla
ovat Kelan (A), Kurjen (B), Yli-Rosin (C) ja Ala-Rosin
eli Saksan (D) talojen pihapiirit.

Lokakuun 18. päivänä samaa vuotta Påhjan seuraajaksi tuli Porin läänissä syntynyt Jöran Johansson Pohja. Hänkään ei ehtinyt olla tehtävässään kauaa, sillä hän menehtyi yleensä keuhkotaudiksi tulkittuun rintatautiin (bröstsiukan) vain 34-vuotiaana 13.1.1776. Taas oli etsittävä tilalle uusi mies, joksi saatiin myöskin Porin läänissä syntynyt Johan Henrichsson Kelander.

Kelanderin aikana Ruotsin valtaistuimella oli kuningas Kustaa III, joka havitteli takaisin Venäjälle 1700-luvun kuluessa menetettyjä maa-alueita. 1780-luvun käydessä kohti loppuaan hän sai Venäjän kanssa aikaan sodan, joka vei myös monet suodenniemeläiset ruotusotilaat jälleen kerran sotakentille. Kelander siirtyi muun Porin läänin rykmentin mukana valtakunnan silloisen itärajan tuntumaan Savoon.

Kartta näyttää myös torppaan kuuluneet peltotilkut nykyisten
Kuusjärventien ja Jalkavantien varrella. Ne on merkitty
keltaisella värillä ja tekstillä "Soldatens". Rauhan oloissa
torpan haltija viljeli niitä harjoitusten ja katselmusten lomassa.

Sota ei sujunut Ruotsin kannalta kovin hyvin. Hyökkäys kohti silloin venäläisille kuulunutta Haminaa vastaan tyrehtyi ja aiottu Pietarin valtaus tuntui päivä päivältä kaukaisemmalta haaveelta. Pian Venäjä kävi vastahyökkäykseen ja saikin joitain alueita haltuunsa. Tässä tilanteessa Savon Prikaatin komentaja Curt von Stedingk päätti hyökätä venäläisten kimppuun Rantasalmen Parkumäellä. Tuloksena oli Ruotsin ensimmäinen hyökkäysvoitto sitten vuosisadan alun ja kuningas Kaarle XII:n päivien. Johan Kelanderille Parkumäen taistelusta tuli kohtalokas, sillä hän haavoittui ja kuoli saamiinsa vammoihin reilua viikkoa myöhemmin, 30.7.1789. Kun sota seuraavana vuonna päättyi, pysyivät rajat entisillä paikoillaan.

Kittilän torppaan asettui hetkeksi Anders Walberg –niminen soturi, mutta ennen pitkää hänen tilalleen nostettiin reservistä Johan Jöransson Still. Vuonna 1800 hän oli 31-vuotias ja perheellinen, kuten muuten myös kaikki edeltäjänsä Erich Påhjasta lähtien.

1800-luvun alussa Pommerin säilyminen Ruotsin hallussa oli uudelleen vaakalaudalla ja suodenniemeläisiäkin ruotumiehiä lähetettiin jälleen sinne. Johan Still oli yksi lähtijöistä. Ja kohtalo oli jälleen kova: Still haavoittui Stralsundissa ja menehtyi siellä elokuussa 1807. Merkinnät vahvistavat hänen tulleen myös haudatuksi sinne. Ruotsillekaan ei käynyt hyvin, kun Pommeri kirposi lopullisesti sen otteesta.

Kittilän viimeiseksi jääneeksi ruotusotilaaksi kohosi reserviläinen Johan Stor. Pian edessä oli jälleen uusi sota, sillä kertaa sekä Ruotsin että ruotuarmeijan viimeinen.

Lähteet:

Porin läänin jalkaväkirykmentin katselmusrullat ja värväysluettelot 1712-1804, Kansallisarkisto.
Kittilän kylän vuoden 1783 isojakokartta, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Mouhijärven seurakunnan kuolleiden luettelo 1776, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Jankkari Sakari (toim.): Suodenniemi: elämää maalaispitäjässä 1540-1939. Suodenniemi-Seura ry, Sastamala 2011.