Eläköön-huutoja keisari Aleksanterille

Maaliskuun 2. päivänä vuonna 1880 oli Suomessa ja koko Venäjän keisarikunnassa suuri juhlapäivä. Vuonna 1855 valtaan noussut keisari Aleksanteri II oli tuona päivänä ollut vallassa 25 vuoden ajan. Päivä oli yleinen vapaapäivä ja erilaisia juhlallisuuksia vietettiin monella paikkakunnalla aamusta iltaan. Juhlinta oli epäilemättä varsin vilpitöntä, olihan Aleksanteri täällä hyvin suosittu. Hän oli säilyttänyt Suomen autonomiaan liittyneet erivapaudet ja laajentanutkin niitä: saapuessaan vuonna 1863 rankkasateessa Helsinkiin hän oli avannut ensimmäiset valtiopäivät yli 50 vuoteen ja siitä alkanut valtiopäivätoiminta on jatkunut katkeamattomana meidän aikoihimme saakka. Pian sen jälkeen Suomi sai oman rahan, markan, ja seuraavaksi keisari kohotti suomen kielen tasavertaiseksi hallintokieleksi ruotsin rinnalle – tosin 20 vuoden siirtymäajalla.

Vihamiehiäkin hänellä maailmalla silti riitti. Puolassa hän oli kukistanut siellä leimahtaneen kapinan ja sen jälkeen vienyt puolalaisilta itsehallinnon. Ja vaikka Aleksanteri oli siirtänyt Venäjää aimo askelen eteenpäin vapauttamalla maaorjat vuonna 1861 oli maan demokratisoimista ja perustuslakia vaatinut Narodnaja volja (Kansan tahto) –järjestö jo monta kertaa yrittänyt toimittaa hänet pois päiviltä.

Aleksanteri II:n 25-vuotista hallituskautta
juhlittiin näkyvästi Suodenniemelläkin.
Kuva: Wikimedia Commons

Maaliskuun 2. oli kuitenkin juhlan aikaa. Aamulla kirkoissa ympäri valtakuntaa pidettiin juhlajumalanpalveluksia ja klo 10 täyttyi Suodenniemelläkin kirkko seurakuntalaisista. Pitäjässä virkaatekevänä ylimääräisenä pappina toiminut Gustaf Vermanen piti saarnan, jossa pyysi varjelusta sekä keisarille että koko keisarilliselle perheelle.

Illalla kokoonnuttiin iltamiin, jotka järjestettiin Kuulialla Pajuniemessä. Paikalla oli yli 300 juhlijaa ja taloa oli monin tavoin laitettu juhlakuntoon, kuten nimimerkki Siwulta katselia myöhemmin todisti Koi-lehdessä:

”[…] Asuinhuone oli kauniisti koristettu liinavaatteilla, havuköynnöksillä sekä nuorilla kuusilla. Oven päällä oli monivärisillä, läpitse kuultavilla latinan kirjaimilla kirjoitus: Eläköön Keisari ja Suuriruhtinaamme Aleksander II. Peräikkuna havuilla kaunistettu ja tässä palava A II ja ulkopuolella rappusten oven päällä monen värisistä lyhdyistä valmistettu A.” Samaa juhlaa Satakunta-lehdessä selostaneen nimimerkki The alderin mukaan lyhtymuodostelma ”lumoavasti viehätti sekä silmää että mieltä”.

Aamulla kirkossa saarnannut pastori Vermanen piti juhlassa avauspuheen. Sen jälkeen huudettiin kolmesti "Eläköön Aleksander II Suomen Suuriruhtinas", mitä Siwulta katselian mukaan seurasi kuoron kaksiäänisesti laulamana Maamme-laulu sekä muita isänmaallisia lauluja. Maamme-laulu sanoitettiin suomeksi uudelleen vuonna 1889, joten Kuulialla kuultu esitys ei liene ollut sama kuin se jonka me osaamme. Kovin tuttu se olisi tietysti ollut meillekin. Kuoroesitysten jälkeen ohjelmassa seurasi tanssia kuuden soittajan säestyksellä. Tanssin lomassa kuultiin vielä Pohjakylässä asuneen maakauppias Blåstedtin hyvin innostuneeksi kuvattu puhe, jonka jälkeen seurasi taas eläköön-huutoja ja Suomen poika –niminen laulu. Kiinnostavaa on huomata, ettei kansallinen isänmaallisuus ollut mitenkään ristiriidassa keisarin juhlinnan kanssa: hänen muistamisensa lomassa sopi hoilata Maamme-laulua.

Kuulian tila vuoden 1961 peruskartassa.

Juhlintaa kesti pikkutunneille saakka ilmeisen hyvissä  tunnelmissa, vaikkakin The alderin mukaan joidenkin osallistujien pieni kärhämä oli illan aikana varjostanut juhlavaa tilaisuutta.

Päivän ohjelmaan kuului joka puolella, että juhlallisuuksien yhteydessä kerättiin tai osoitettiin varoja johonkin hyvään ja keisarille omistettuun hankkeeseen. Sinä päivänä Suomeen syntyi monta Aleksanterin koulua ja rahastoa. Suodenniemelläkin iltamien tuotto, noin 200 markkaa, päätettiin sijoittaa korkoa kasvamaan siksi kunnes pitäjään saataisiin kansakoulu. Silloin tämän Aleksanteri II:n apurahastoksi nimetyn kassan korkotuloja oli määrä käyttää etevimpien köyhien oppilaiden tukemiseen.

Hyvä tahto ja toivottu varjelus eivät kuitenkaan auttaneet Aleksanteria enää kovin pitkälle. Melkein tarkalleen vuosi juhlinnan jälkeen erään Narodnaja voljaan kuuluneen puolalaisen aktivistin onnistui haavoittaa häntä käsipommilla Katariinankanavan sillalla Pietarissa. Pidetty ja vihattu keisari menehtyi vähän myöhemmin vammoihinsa kotonaan Talvipalatsissa. Hänen paikkansa otti jykevä ja loistokkuutta karttanut Aleksanteri III, jonka aikana Suomen erillisasemaa varjostaneet pilvet alkoivat kerääntyä taivaanrantaan.

Lähteet:
Koi-lehti 23.3.1880 ja Satakunta 17.4.1880, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Wikipedia: Aleksanteri II.
Karttapohja: vanhatpainetutkartat.maanmittauslaitos.fi, Maanmittauslaitos.

Kolme kovaa ukkosta ja yksi maanvyöry

Elokuun ukonilmojen mentyä ohi aloin katsella Kansalliskirjaston historiallisesta sanomalehtikirjastosta, löytyisikö sieltä tietoja entisajan Suodenniemen ukkosista ja muista luonnonilmiöistä. Tällä hetkellä tietokannan vapaasti käytettävät lehtiartikkelit päättyvät vuoteen 1911, joten seuraavat poiminnat ovat sitä vanhemmalta ajalta.

Rajuilma 1600-luvun saksalaisen piirroksen mukaan.
Kuva: Wikimedia Commons

Muutamien omakohtaisten kokemusten perusteella olisin veikannut, että ainakin keskipitäjällä sen halkaiseva järvilinja olisi säästänyt osan pitäjää kovemmilta myräköiltä mutta uusin Tiede-lehti (8/2014) ehti jo kertomaan, etteivät ukkospilvet oikeasti juuri väistele vesistöjä. Kaikkiaan Suodenniemi näyttää joka tapauksessa säästyneen kovin pahalta salamoinnilta mutta muutama niin kova ukonilma oli koettu, että niistä oli lehteenkin kirjoitettu.

Ensimmäinen silmiini osunut uutinen oli Sanomia Turusta –lehdestä, joka kertoi Suodenniemellä 26.6.1880 riehuneesta rajuilmasta. Myräkkä oli ollut niin kova, että Lahdenperässä Mustapään päärakennuksen pärekatto oli riuhtoutunut irti ja lentänyt pitkän matkan päähän. Yhden ulkorakennuksen katon puuskat olivat lentäneet vielä kauemmaksikin. Samana päivänä salama teki kuitenkin kohtalokkaampaa tuhoa pohjoisempana Peräkunnan kohdalla mutta Ikaalisten puolella sijainneessa Katajaluoman torpassa (ilmeisesti samassa joka oli kokenut kovia myös vuonna 1808). Siellä salama iski kuoliaaksi torpan 22-vuotiaan rengin Juha Juhanpojan sekä tämän mukana olleen hevosen. Heitä ei ollut kuulunut takaisin ruoka-aikaan mennessä ja etsimisen jälkeen molemmat löydettiin pellon laidalta kuusen juurelta.

Vuonna 1889 saatiin Satakunta-lehdestä lukea,
kuinka salamanisku oli polttanut Taavetti Kulkun
omistaman rakennuksen Pajuniemessä.

Vanhojen sanomalehtien selailun perusteella näyttää siltä, että paimenen ammatti on ollut entisajan vaarallisimpia, mitä ukkoseen tulee. Työhön kuului varmaan paljon oleskelua avoimilla paikoilla ja ilmeisesti myös suojautumista puiden alle sateen ajaksi. Tähän liittyvä uutinen kiiri Satakunta-lehteen Pajuniemestä kesäkuun alussa 1889. Siellä muutamiin lehmiä paimentamassa olleisiin torpan tyttöihin iski salama, mutta yhtä mullia lukuun ottamatta kukaan ei onneksi kuollut. Lehti kuitenkin mainitsi, että yksi salaman iskemistä tytöistä oli menettänyt puhekykynsä. Saman ukonilman aikana Pajuniemessä sattui myös toinen vahinko, kun salama poltti yhden Taavetti Kulkun omistaman rakennuksen.

Tampereen Uutiset kertoi
Suodenniemellä koetusta
kovasta ukonilmasta 20.8.1895.

Suodenniemellä jyrisi poikkeuksellisen kovaa myös vuonna 1895, kun elokuun 6.-7. päivien välisenä yönä ”taivas oli muutamina aikoina yhtenä tulimerenä, jotta kaikki luulivat olevan viimeisen päivän tulossa”. Sadevesi täytti ojat. Putajassa torpparit Oskari Wahlman ja Taavetti Korpela menettivät kummatkin hevosensa salamaniskun uhreina. Raskas isku etenkin vilkkaimman sadonkorjuuajan ja syyskylvöjen keskellä. Sama ukkosrintama kylvi jälleen tuhoa myös pitäjän pohjoispäässä: yllä mainitun Katajaluoman naapurissa Sävilammilla kuoli myös hevonen salaman iskettyä.

Näiden ukonilmojen lisäksi silmiini osui toisenkinlainen Suodenniemellä sattunut poikkeuksellinen luonnonilmiö. Keväällä 1899 Luukin talon mailla havaittiin tapahtuneen maanvyörymän. Tampereen Uutisten mukaan kyse oli Suorajärven (oikeasti kyseessä on täytynyt olla Suodenjärvi) pohjoisrinteestä, joka oli sortunut alas järveen. Maavalli ei ollut ihan pieni, sillä se oli ollut 50 sylen (1 syli on noin 2,1 metriä) pituinen ja 10 syltä leveä. Sen paikalla oli nyt avovettä. Jyrkällä rinteellä kasvaneiden puiden latvat vain pistivät eri asennoissa esiin vedestä.

Maanvyörymän seurauksena järvelle noin 80 metrin päähän rannasta oli puolestaan ilmaantunut kuutisenkymmentä metriä pitkä ja parikymmentä leveä saari, joka kohosi vedestä noin 20 sentin verran. Se havaittiin entiseksi järvenpohjaksi, sillä sen päällä oli uitoissa vajonneita tukkeja. Suodenjärvihän oli tuohon aikaan osa metsäyhtiöiden tukinuittoreittiä.

Suodenjärven rantaa voisi joskus käydä ohimennessään tutkailemassa. Josko siellä olisi tuosta vyörymästä vielä jotain nähtävissä.

Lähteet:

Sanomia Turusta 15.7.1880, Satakunta 8.6.1889, Tampereen Uutiset 20.8.1895 ja Tampereen Sanomat 10.9.1899. Kansalliskirjaston historiallinen sanomalehtikirjasto.
Ikaalisten seurakunnan kuolleiden ja haudattujen luettelo 1880.

Isku Siiran tienhaaraan

Elettiin marraskuuta 1939. Jalkaväkirykmentti 36:n miehet olivat Laatokan Karjalassa suorittamassa linnoitustöitä siltä varalta, että syksyn mittaan synkentyneet uhkakuvat kävisivät toteen. Päivät toistuivat yksitoikkoisina ja rykmentin 4. komppanian (4./JR 36) sotapäiväkirja täyttyi marraskuun lopulla monotonisista ”Sama kuin edellisen päivän palvelus” –merkinnöistä. Työpalvelua oli kuutena päivänä viikossa, yleensä kello 7.30-16.30.

4. komppaniassa palvelustaan suoritti myös suodenniemeläinen Väinö Snellman. Kittilässä Alakurjella syntynyt poika oli valmistautumassa sukunsa ammattiin: jalkinetyöntekijänä työskennelleen Väinön isä, heinäkuussa 1918 Tammisaaren vankileirillä menehtynyt Aukusti Snellman oli ollut samassa ammatissa. Ja Väinön isoisä Reinhold Snellman oli puolestaan tehnyt pitkän uran suutarina Pajuniemen Kuulialla. Nyt rauhan askareet olivat kuitenkin keskeytyneet palvelukseen kutsumiseen.

Siiran tienhaaran maastoa kuvattuna jatkosodan
aikana keväällä 1944. Etualalla näkyy kuvan ottaneen
luutnantti Pekka Kyytisen varjo. Kuva: SA-kuva 148856.

Talvisodan alettua Jalkaväkirykmentti 36 osallistui vihollisvyöryn patoamiseen rajalta Käsnäselän kautta Impilahden kirkolle johtavan tien varrella. Vahvat voimat kuitenkin pakottivat puolustajan perääntymään ja vihollinen oli päästä Impilahdelle. Silloin tapahtui kuitenkin käänne, kun suomalaisten onnistui vastahyökkäyksellä saavuttaa pohjoisesta päin Laatokan ranta venäläisten selustassa ja saartaa nämä Kitilän suurmotiksi kutsuttuun pussiin.

Hyökkäys jatkui suotuisasti ja yllä mainittu Käsnäselän tie palautui useimmista kohdistaan suomalaisten haltuun. Pitkin tietä jäi kuitenkin vihollissaarekkeita. Syntyi ennakoimattomia motteja, joiden odotettiin purkautuvan sitä mukaa kuin ne katsoisivat tilanteensa kestämättömäksi. Alueen suurimmat motit olivat Lemetissä, jonka sivustataisteluihin on vilkaistu täällä jo aiemmin. Lisäksi vihollinen tarrautui erityisesti Lemetistä itään olevaan Uomaan kylään sekä tien varrella siitä länteen sijainneeseen Siiran tienhaaraan. Koska motit taistelivat sillä aseistuksella joka niiden alueelle oli yhteyksien katkettua jäänyt, oli niiden voimassa suurta vaihtelua. Ensimmäisinä kukistuivat ne motit, joiden alueelle ei ollut jäänyt raskaita aseita.

Sotaa oli eletty helmikuun loppuun saakka, kun 4. komppania osana rykmentin II pataljoonaa siirrettiin Siiran tienhaaran motin luokse. Se oli yksi vaikeista moteista, sillä siellä vihollinen puolustautui raivokkaasti vaikeista olosuhteistaan huolimatta. Tätäkin mottia huollettiin ilmateitse ja suomalaisetkin saivat osansa lähetyksistä. Ajan mittaan täydennyspudotukset kuitenkin kehittyivät: yhä harvempi avustuserä putosi suomalaisten syliin. Mottia oli yritetty pehmittää uuvuttamalla, tykistöllä ja jopa puhumalla. Helmikuun 11. päivänä saarretuille nimittäin välitettiin huutamalla antautumisvaatimus ja myönnettiin tunnin tulitauko, jonka aikana pohtia asiaa. Yritys ei kuitenkaan tuottanut tulosta vaan sotatoimet jatkuivat pian entiseen malliin.

Ympyröitynä olevaan Siiran tienhaaraan muodostui yksi Laatokan Karjalan
sitkeimmistä moteista. Sitä purkamassa oli myös suodenniemeläinen
Väinö Snellman. Toinen itsepintaisesti puoliaan pitävä motti oli oikeassa
reunassa näkyvän Uomaan kylän kohdalla.

Mottitaisteluista 4. komppanialla oli jo kokemusta sen oltua pehmittämässä Lemetin motteja. Oli 28. päivän ilta, kun tuli käsky valmistautua seuraavana aamuna hyökkäämään Siiraan linnoittautuneiden vihollisten kimppuun. Oli tulossa vuoden 1940 karkauspäivä, 29. helmikuuta. Iskun tarkoituksena oli motin sitkeän puolustuksen murtaminen. Se alkaisi puolen tunnin tykistövalmistelulla, minkä päätyttyä 4. komppanian tuli hyökätä mottiin lännestä Uomaan tien eteläpuolella. Sen perässä seuraisivat pioneerit, jotka räjäyttäisivät ne pesäkkeet joita edellä kulkeneen jalkaväen ei olisi onnistunut nujertaa. Aamun valjettua suunnitelma pantiin täytäntöön.

Tuon karkauspäivän hyökkäyksen alkutunnelmia voi aistia Esko Arposen Kansa taisteli –lehdessä vuonna 1968 ilmestyneestä kirjoituksesta:

”Käskyt oli jo annettu, tupakoitiin ja odoteltiin liikkeelle lähtöä. Vihollinen oli linnoittautunut suureen kattilalaaksoon, johon se oli kasaantunut.[…] Mennä hyssyteltiin suksilla hiljalleen paljaaksi hakattua rinnettä alas risukon seassa. Oli hiljaista. Hämärä tuntui uhkaavalta. Paljonkohan niitä siellä lienee? Hyvät näyttävät olevan bunkkerit ja korsut.”

Tykistö oli puheensa jo pitänyt, konetuliaseet ja kiväärit huolehtivat nyt metelistä. Hyökkäys eteni hiljalleen ja pesäkkeitä tuhottiin, mutta lopullista iskua ei pystytty antamaan: hyökkäys tyrehtyi iltapäivään mennessä. Oli pysähdyttävä ja tyydyttävä varmistamaan saavutettu menestys. Neljännestä komppaniasta oli menetetty 6 miestä, yhtenä heistä korpraali Väinö Snellman, joka vain kuukautta aikaisemmin oli täyttänyt 31 vuotta.

Siiran tienhaaran motti oli yksi niistä muutamista, jotka pitivät puolensa sodan loppuun saakka. Taisteluiden päätyttyä piirittäjät lähtivät vähin äänin hiihtelemään kohti uutta valtakunnanrajaa. Tehtävä oli kuitenkin suoritettu: Sisä-Suomeen ei tätäkään kautta marssittu.

Lähteet:

Jalkaväkirykmentti 36:n 4. komppanian (4./JR 36) sotapäiväkirjat 10.10.1939-18.1.1940 ja 19.1.-29.2.1940, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
JR 36:n II pataljoonan (II/JR 36) sotapäiväkirja, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen seurakunnan rippikirja 1902-1911.
Suomen sotasurmat 1914-1922, Kansallisarkisto
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Arponen Esko: Naapurin miestä ei jätetty. Kansa taisteli -lehti 4/1968, s. 102-104.
Elomaa Lasse: "Välirauha". Kansa taisteli -lehti 5/1968, s. 133-135.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Talvisodan historia 3 (WSOY 1978).
Väinö Snellmanin valokuva: Suomen Kuvalehti 37/1940.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.

Pirulanvuori kätkee monta tarinaa

Viime jutussa oli jo näyte opettaja Johannes Maukosen vuonna 1882 tekemästä työstä suodenniemeläisen kulttuuriperinnön tallentajana. Huomasin sittemmin, että hänen raporttiinsa sisältyy myös kiinnostavia Pirulanvuoreen liittyviä tarinoita. Ne jäivät minulta ensin huomaamatta, koska ne sisältyvät kertomuksen Laviaa koskevaan osaan.

Pirulanvuori on kivinen paikka. Tämä latomus
sijaitsee kukkulan huipulla komeiden
maisemien äärellä. Se saattaa olla Kittilän
kylän Ylikurjen ja Suodenniemen kylän
Pösön talojen maita erottanut rajamerkki.

Aluksi Maukonen käy läpi vierailunsa aikana tekemiään havaintoja:

"Lavian kirkolta alkaen on 3 pientä lampia perättäin yhdessä linjassa kaakkoon päin: nimiltään Lavi-, Miekka- ja Palojärvi. Viimeksi mainitun järven pohjoisrannalla on Pirulanvuori. Tuon vuoren kivilaji näkyy aikain kuluessa useissa paikoin erkaantuneen suuremmiksi ja pienemmiksi paaseiksi, jotka suomumaisissa sarjoissa ovat vielä kiinteän vuoren yhteydessä. Toisin paikoin vuori rapautuu epämukaisiin lohkareisiin. Tuollaisen rapautumisen vaikutuksesta on vuori vierynyt arvattavasti useita kertoja toisin paikoin melkein seinän jyrkkyistä rinnettään alas Palojärveen jättäen jälkeensä kolkon louhikon."

Sitten päästään käsiksi jännittävään tarinaperinteeseen, jota harmikseni en tuntenut vuorella toissa keväänä käydessäni:

"Sanottiin nykyään vielä elossa olevain omin silmin nähneen vuoressa tapahtuneita vähempiä vierymisiä. Eräänä syysyönä joko Itämaisen sodan (1853-6) tai jonkun edellisen sodan edellä, joiden ennustajana on vierymisiä pidetty, vieryi vuori ja kuului silloin vierymäpaikka tulena säihkyneen aina järveen asti."

Jyrkkääkin jyrkempi rinne päättyy
laakson pohjalla näkyvän Palojärven rantaan.

Piruista Suodenniemellä on ollut täällä blogissa puhetta jo ennenkin, mutta tietysti niillä on sijansa myös niille itselleen nimetyllä kalliolla:

"Kolkolta näyttää tuo vierynyt rinne katsojan silmään, eikä siis ole ihmeteltävä, jos kansa on sen pirujen palatsiksi pyhittänyt. Siinä ukkopiru muinoin asuskelikin ja opetti poiilleen esi-isäinsä tapoja. Muutamakseen ukko tutki poikainsa voimia, käskien näiden pysäyttämään kiven, jonka se laski vuorelta vierymään alas. Ensimäinen ja toinen poika ei voinutkaan alas syöksyvää kiveä hillitä vauhdistaan. Vasta kolmas poika sai lähellä järven rantaa kiven seisahtumaan ja pani toisen, uunin kokoisen kiven alapuolelle sen pönkäksi. Siinä lepää järveen päin nojallaan tuo monta kuutiosyltä sisältävä kallionlohkare ja näyttää ikään kuin haluaisi kerran vielä päästäkseen ikuiseen lepoon Palojärven tyynessä povessa.

Huomattuaan muiden kahden poikansa vähäväkisyyden, lausui ukkopiru: "Sukuni tulee heikkoa heikommaksi!". Suonenlyönnilläkö vai kuppaamisellako lie pirujen suvun verenala heikonnettu, ei seudun rahvas tiedä mainita. Vaan että se todella oli entisestään heikontunut, todistaa seuraava tapaus: Riutan Jaakko tappoi yhden jättiläisen l. pirun pesäänsä Pirulanvuoressa. Jaakon taistellessa toisen jättiläisen kera alkoi vuori vieryä. Vihdoin kuitenkin Jaakko voitti vastustajansa, jonka tapettuaan hän viskasi miekkansa Miekkajärveen. Tästä tapauksesta juuri tuo keskimmäinen lampi johtaa mainitun nimensä.

Vuorella kohoaa nykyisin
Suodenniemen Lionsien rakentama
näkötorni, josta sen editse kulkevaa vanhaa
vesiväylää, "vieryviä" rinteitä ja muita
yhden euron kolikostakin tuttuja
maisemia voi käydä ihailemassa.

Toisen tarun mukaan tutki piru ainoastaan yhden poikansa voimia sanoen: "Sitte minä sinua mieheksi sanon, jos pysähdytät tämän kiven.", jonka ukko sitten vierytti tulemaan alas. Poika sen pysäyttikin edellä kerrottuun paikkaansa ja nimitetään sitä Mullinkiveksi."

Paitsi kansantarinoiden kohde on Pirulanvuoren seutu jo varhain ollut monen kulkijan etappi. Maukonen on tarkkaan tapaansa kirjannut ylös myös pitkin järvilinjaa edennyttä talvitietä koskevaa perinnettä.

"[...] Talvisin on ammon ajoista kulkenut Suodenniemeltä Poriin pohjakunnan tie näiden järvien kautta ja ensi kertaa kaupunkiin matkaavilta on, tuon yleisen vanhan tavan mukaan, Palojärvellä Mullinkiven luona vaadittu ns. härkämiehen ryyppyjä. Lieneekö tuo tapa saanut alkunsa sananlaskusta "Harvoin härkä linnasta palaa" siten, että jos ei härkämieheltä ryypyt liienneet hatun kivelle viskaamisesta, ennen kaupungissa käyneet uhkasivat hänet eksyttää kaupungin sokkeloisille kaduille härän tavoin kotiin osaamattomaksi."

Jo edellistä kirjoitusta laatiessani huomasin, että Johannes Maukonen on ollut tunnollinen ja tarkka muistiin merkitsijä: kun tarkastettavissa olevia yksityiskohtia varmistelee, ovat ne täsmänneet Maukosen tekstin kanssa. Tuntuukin, että Pirulanvuorta koskeva osuuskin on juuri sellainen, millaisena se on hänelle kerrottu. Tarinoiden valossa paikka varmaan avautuu uudella tavalla, kun taas jossain vaiheessa kapuan näkötornille tuota maisemaa katselemaan.

Lähde:
Maukonen Johannes: Muinaisjäännöksiä Tyrvään kihlakunnassa. Käsikirjoitus vuodelta 1882, s. 76-77, Museoviraston arkisto.

Väijytys Koirikuononahteessa

Tämän jutun tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Ikaalisten puolelle mutta ne sivuavat sen verran Suodenniemeäkin, että niistä on paikallaan täälläkin mainita.

Elettiin keskikesää 1808. Suomen sotana tunnettu tapahtumasarja oli alkanut alkuvuodesta ja Ruotsin armeija oli jo kevään mittaan joutunut vetäytymään Pohjanmaalle. Hämeenkyrön Järvenkylästä sinne johtava Hämeenkankaan tie kulki harjujonoa pitkin Suodenniemen pohjoispuolitse ja Kankaanpään ohi Vaasan suuntaan. Tie oli ruotsalaisten perässä seuranneiden venäläisten ainoa huoltotie nykyisen Pirkanmaan suunnasta Pohjanmaalle päin. Sen varrella oli joukko kestikievareita, joista Suodenniemeä lähimmät olivat Vehuvarpeen ja Niinisalon kievarit.

Suomen sodan tunnetuimpia hahmoja
on Sven Dufva. Kovia kahakoita
nähtiin muuallakin, eikä
vähiten Hämeenkankaantien varrella.
Kuva: Wikimedia Commons

Vehuvarpeen kestikievarinpitäjänä oli tuohon aikaan Jöran Mattsson, jota myös Varpeen kälmiksi kutsuttiin. Hänestä ei loppujen lopuksi ole paljonkaan ns. varmaa tietoa, mutta erilaisia tarinoita sitäkin enemmän. Hänen niskaansa on aikojen saatossa soviteltu niin konnan kuin sankarinkin viittaa. Hänen sanottiin olleen myös suuri noita, jolla oli taikavoimia. Onpa häneen liitetty rikollisenkin leimaa, mutta asiakirjoista ei sellaisille väitteille ole löytynyt vahvistusta. Jollei tätä seuraavaa sellaiseksi lasketa.

Sota näkyi Kälmin kotipiirissä. Tiellä kulki usein venäläisten kuormastoja, joista osa oli kasakoiden suojaamia. Syytä suojaamiseen olikin, sillä vaikka Ruotsin armeijaa ei näillä seuduilla enää näkynyt, jouduttiin paikallisten asukkaiden kanssa toisinaan rettelöihin. Heinäkuussa kahakoitiin saman tien varressa Karvian Skantsissa (ks. alempana oleva kartta) niin, että uhreja tuli molemmin puolin.

Kälmi lienee tarkkaillut venäläisten liikkeitä ja havainnut niissä samanlaisina toistuvia rutiineita. Kuriireita tuli ja meni, tavaraa liikkui. Jossain vaiheessa hän on alkanut suunnitella ryöstöä ja alkanut kerätä lähipiiristään ihmisiä mukaan hankkeeseen.

Milloin suunnitelma toteutettiin, ei ole tarkalleen tiedossa. Eri kertomuksista päätellen se voisi olla tapahtunut heinäkuun lopussa tai elokuun alussa. Tapahtumapaikaksi perimätieto kertoo Varppeesta vähän Kankaanpään suuntaan olevan Koirikuononahteen (tunnettu myös Koiviston ahteena). Ajateltiin, että ylämäessä kärryjä vetävän hevosen oli pakko hidastaa ja ryöstäjäjoukko saisi silloin tilaisuutensa.

Ryöstön kulusta samoin kuin koko tapahtumaketjustakin on olemassa useita vähän toisistaan poikkeavia kertomuksia. Näyttää siltä, että kuriiri ilmaantui ahteeseen mukanaan ehkä vain yksi saattaja. Seipäillä ja ainakin yhdellä tuliaseella varustautunut miesjoukko pääsi tilanteen herraksi ja surmasi kuriirin. Saattaja ilmeisesti pääsi livahtamaan (tästä on olemassa ainakin yksi erittäinkin tarkka kuvaus) ja hälyttämään Järvenkylässä majailleet maanmiehensä. Sillä aikaa kuriirin ja ehkä hevosenkin ruumis haudattiin, kärryt työnnettiin suohon ja muutenkin tapahtumapaikkaa siistittiin. Sen jälkeen miehet hajaantuivat ryöstösaalis mukanaan tahoilleen odottamaan mitä tuleman piti.

Hämeenkyröstä (Kyrö) Pohjanmaalle kulkenut
Hämeenkankaantie erottuu hyvin tässä vuodelta 1806 peräisin
olevassa tiekartassa. Myös Vehuvarpeen kievari (Wehuvarpi)
on siinä merkittynä. Kuten nähdään, ei Suodenniemi vielä
ollut tieverkon varrella. Kyläteitä tietysti jo oli, muttei
varsinaisia maanteitä, joita olisi karttoihin merkitty.
Yksityiskohtana kartassa näkyy, että Suodenniemi on
merkitty siihen Kirkkojärven länsipuolelle. Kirkko oli
silloin siellä, joten se oli pitäjän "virallinen" keskuspaikka.

Kostoretkeä ei tarvinnut odottaa pitkään. Jo muutamaa päivää myöhemmin Hämeenkyröstä saapui sotilasosasto, joka alkoi etsiä kukin tahoilleen piiloutuneita syyllisiä. Heidän henkilöllisyytensä näyttää olleen etsijöiden tiedossa, niin hyvin vastaisku osui kohteisiinsa. Kun Kälmiä ei löytynyt kotoaan hänen vaimonsa vietiin vangiksi ja tilan rakennukset poltettiin. Samoin Sävilammin torppa lähellä Suodenniemen rajaa pistettiin tuleen. Myös muita vangitsemisia tehtiin ja ilmeisesti osa saaliistakin löytyi. Siihen sisältyneet hopearahat lienevät kuitenkin jääneen teille tietymättömille.

Näistä tapahtumista ehti kulua vuosikymmeniä, kunnes Johannes Maukonen –niminen opettaja saapui vuonna 1882 Suodenniemelle keräämään tietoa pitäjän muinaisjäännöksistä ja kansantarinoista. Suomen Muinaistieteellinen Seura oli päättänyt kartoittaa ne maanlaajuisesti ja lähettänyt siksi stipendiaatteja tutkimusretkille eri kihlakuntiin. Maukosen onnistui löytää Hämeenkankaantien juttuun uusia Suodenniemeen liittyviä tietoja, kun hän eräänä päivänä astui Lahdenperässä Mustapään mailla sijainneeseen Kivistön torppaan. Siellä hän tapasi torpparinleski Anna Yrjänäntyttären. Maukosen mukaan ”aivan täysissä voimissaan sekä ymmärryksen että muiston puolesta” ollut Anna oli 84-vuotias, joten ryöstön tapahtuma-aikaan hän oli siis ollut 9 vuoden ikäinen. Oletettavasti hän oli kuullut tapauksesta useasti elämänsä mittaan, kenties vain parin välikäden kautta.

Anna kertoi, että kun Kälmi alkoi kerätä joukkiota ryöstöä tekemään, hän otti yhteyttä vävyynsä, Iso-Sävin nuoreen isäntään Johan Johanssoniin. Tämä keräsi lähipiiristään miehiä mukaan porukkaan ja yhdessä joidenkin ikaalislaisten (perimätiedossa esiintyy joitakin nimiäkin) kanssa ryhdyttiin tuumasta toimeen. Anna kertoi tapahtumien kulusta jotakuinkin samoin kuin aiemmatkin kertojat mutta ryöstön jälkeisistä tapahtumista Suodenniemellä hän tiesi enemmän:

”Ikalisten puolella nämä [=venäläiset] polttivat Sävilammen talon ja Katajan torpan.[…] Mustajärven talossa Peräkunnan kylää, venäläiset toivat tupaan olkikuvon l. kimpun, jonka sytyttivät palamaan. Wihollisten pois mentyä, talossa oleva vanha ukko sammutti tulen, joten talo säilyi palamasta. Sävin kylän Iso-Sävin tuvassa oli edellisenä päivänä ollut tapettujen venäläisten nahkahihnoja, vaan vihollisten paikalle saapuessa isäntä ne kätki metsään sammalten alle. Wenäläiset ottivat talosta sian ja vasikan, jotka ne sitte paistoivat Sepän Pajamäellä.

Seutulaiset ennättivät ennen kostajoiden tuloa paeta metsään, mutta Wähä-Sävin isäntä l. vaari sekä vanha renki Matti joutuivat vihollisten vangiksi. Näillä kannatettiin voikorvoa Ikalisiin palatessa.”

Anna muisti, että Matti-renki olisi päässyt pakenemaan ja isäntä olisi viety Turkuun, mutta rippikirjan merkinnän mukaan Matti olisi ollut se Turkuun viety, sillä hänet on merkitty siellä kuolleeksi 30.10.1808.

Ison-Sävin 28-vuotias isäntä Johan Johansson lienee ollut yksi ryöstöön
osallistuneista. Hänen vaimonsa Gretha oli Varpeen kälmin tytär. Perhe
näyttää selvinneen eheänä Suomen sodan aikaisista melskeistä.
Kuva: Suodenniemen rippikirja 1807-1813, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto

Vähitellen tapaus alkoi painua taka-alalle, vaikka Vehuvarpeen kievarin pellosta kerrotaan joskus löytyneen hopeakolikoita. Kertomukset sentään jäivät. Vanha tiekin on meidän aikaamme säilynyt, valmiina aikamatkaajia varten.

[LISÄYS 28.2.2015: Tähän juttuun on jatkoa tarinassa Uusia tietoja Koirikuononahteen tapauksesta.]

Lähteet:

Maukonen Johannes: Muinaisjäännöksiä Tyrvään kihlakunnassa.  Käsikirjoitus vuodelta 1882, s. 71-73, Museoviraston arkisto.
Ikaalisten ja Suodenniemen seurakuntien arkistot, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Carlsson Wilhelm: Entinen Ikalinen: historiallinen kertomus Ikalisten, Parkanon ja Kankaanpään pitäjistä. SKS:n toimituksia 47, Pitäjänkertomuksia 4. SKS, Helsinki 1871.

Koskelo Jaakko, Lammi Leo: Hämeenkankaantien varrelta. Ikaalinen-Seura, Ikaalinen 1987.
Kartta: Wäg-Karta öfver Finland 1806 (MHA, If. 1). Maanmittauslaitoksen historiallinen kartta-arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.