Uusia tietoja Koirikuononahteen tapauksesta

Löysin viime kesänä monta kansantarinaa, jotka kertoivat melko tyhjentävän oloisesti siitä, miten Koirikuononahteessa Suodenniemen pohjoispuolella ryöstettiin venäläinen kuriiri Suomen sodan aikana yli 200 vuotta sitten. Kansantarinoiden oheen kaipasin viranomaisten asiakirjoja, raportteja tai kuulustelupöytäkirjoja, jotka olisivat kertoneet vielä tarkemmin ja muuttumattomasti tuosta tapauksesta sekä myös siitä, mitä ryöstön jälkeen tapahtui.

Luonnolliselta tuntunut paikka tuollaisten tietojen etsinnälle oli Kansallisarkistossa säilytettävä Buxhoevdenin päämajan siviilikanslian arkisto, joka nykyisin löytyy digitoituna verkosta. Friedrich Vilhelm von Buxhoevden oli venäläinen kreivi ja sotapäällikkö, joka toimi Suomen sodan aikana Venäjän armeijan ylipäällikkönä. Valtauksen jälkeen hän pyrki kansliansa avulla pitämään Suomen hallinnon toiminnassa ja olosuhteet mahdollisimman rauhallisina meneillään olleesta sodasta huolimatta. Tuijottelin kanslian vanhoja asiakirjoja ja niiden hakemistoja silmät sikkaralla. Sekä Turun ja Porin läänistä saapuneet asiakirjat että erityisesti läänin rikoksia ja epäjärjestystä koskevat kirjeet vaikuttivat lupaavilta, mutta mitään ryöstöä valaisevia tietoja ei kuitenkaan löytynyt.

Asia hautautui kunnes sain vastikään melkeinpä vahingossa tietää, että tuosta arkistosta on jo 1800-luvun lopulla tehty puhtaaksikirjoitettu lähdejulkaisu, joka vieläpä on varustettu alkuperäisiä kätevämmällä hakemistolla. Kolmiosainen kirja on nykyisin harvinaisuus mutta on joukko kirjastoja, joissa siihen voi edelleen tutustua. Niinpä etsin volyymit käsiini ja aloin vielä kerran etsiä ryöstöön liittyviä tietoja. Kirja osoittautui helppokäyttöiseksi ja sen avulla löytyi kuin löytyikin tapahtumia valottava kirje. Se on Buxhoevdenin kansliasta Turun ja Porin läänin maaherralle lähetettyjen kirjekonseptien joukossa eli tiedonkulun suunta olikin toinen kuin mitä olin luullut. Mielenkiintoisia tietoja sisältävä asiakirja kuuluu suunnilleen näin (käännös ruotsista omani):

Kreivi Friedrich Vilhelm von Buxhoevden
johti Suomen siviilihallintoa Suomen sodan
aikana. Hänen kansliansa osallistui myös
Koirikuononahteen tapauksen selvittelyyn.
Tämä Vladimir Borovikovskin maalaus on
vuodelta 1809. Kuva: Wikimedia Commons.

”Turussa 11. lokakuuta/30. syyskuuta

Turun ja Porin läänin maaherralle, Pyhän Annan ritarikunnan 1. luokan ja Miekkaritarikunnan ritarille, korkea-arvoiselle herra Knut von Troilille Turussa.

Viitaten keisarillisen Venäjän sotilaan murhaan, joka tapahtui viimeksi kuluneen syyskuun 3. päivänä uutta [gregoriaanista] ajanlaskua Ikaalisten pitäjässä Vehuvarpeen kestikievarin ja siitä puoli peninkulmaa Pohjanmaan suuntaan sijaitsevan Sepän torpan välillä ja johon osallisuudesta epäiltyinä torppari Gustaf Andersson Oxjoki ja hänen isänsä Anders Andersson, talollinen Matts Mattsson Alanen ja poikansa Carl Matsson sekä talollinen Anders Andersson Hoppo, Jöran Jöransson Hiuska, Jöran Ericsson Käkelä Vattulasta ja talollisenvaimo Brita Ericsdotter Vehuvarpeesta, kaikki Ikaalisten pitäjästä ja talollinen Matts Johansson Vähäsävi Mouhijärven kappelista ja talollisenvaimo Valborg Ericsdotter Sävilammi viimeksi mainitusta kappelista ovat haastetut ylimääräisen kihlakunnanoikeuden istuntoon joka laillisessa järjestyksessä tutkii ja ratkaisee yllämainittujen henkilöiden syyllisyyden tässä vakavassa rikosasiassa. Tiedoksi ilmoitetaan, että yllämainitut henkilöt on tuotu tänne ja heitä säilytetään päävartiossa.”

Ensimmäinen kiinnostava tieto on teon ajankohta, 3.9.1808. Se oli lauantaipäivä, jonkin verran myöhemmin syksyllä kuin mitä kansantarinoiden perusteella oletin. Mikäli päivämäärä on oikea, on se sikälikin kiinnostava, että Buxhoevdenin kanslian asiakirjoista löytyy jo 23. heinäkuuta kirjoitettu raportti, jossa kuvaillaan Hämeenkankaantien oloja. Se kertoo tietä käyttäneiden venäläisjoukkojen rajuista ja kontrolloimattomista otteista paikallisväestöä kohtaan sekä siitä, että tienvarren asumukset olivat tyhjillään, kun pelokkaat asukkaat olivat paenneet mukaansa saamansa omaisuuden kanssa metsiin. Yhdeksi esimerkiksi tienvarren tapahtumista raportti nostaa hyvin rakennetuksi kehutun Vehuvarpeen kestikievarin tuhopolton. Sen syyskuuta aikaisemman tapahtuma-ajan puolesta puhuu myös sodan tuhojen vahingonkorvaushakemusten joukosta löytynyt kirje.

Kansanperinne ja esimerkiksi edellisen kirjoituksen lähteenä käytetty Wilhelm Carlssonin artikkeli esittävät kievarin palon ryöstön seurauksena eikä suinkaan sitä edeltäneenä tapahtumana. Näiden lähteiden perusteella asia voi olla myös toisin. Jostakin pitäisi kuitenkin löytää vahvistus ryöstön ajankohdalle, ennen kuin asiasta voi enempää päätellä.

Toinen kiinnostava tieto yllä suomennetussa kirjeessä on luettelo niistä henkilöistä, joita ainakin epäiltiin tekoon osallisiksi. Nimiin syventymällä saisi tietoa paitsi tekijöiden alueellisesta sijoittumisesta myös siitä, selvisivätkö he Turun linnassa vietetystä vankeusajasta ehjin nahoin.

Otin esille Suomen sodan aikaisen Ikaalisten rippikirjan ja aloin etsiä kirjeessä mainittuja henkilöitä. Ikaalisissa kivenheiton päässä Suodenniemen rajasta sijainneen Oksjoen torpan sivulta löytyy Anders Gustaf ja isänsä Anders Andersson, joiden nimet on vedetty yli kuoleman merkiksi ja nimien viereen on kirjoitettu ”dog på slottet”, kuoli [Turun] linnassa. Isä-Andersin kohdalle on merkitty vain kuolinvuosi 1808, mutta poika-Andersin kohdalla näkyy myös kuolinpäivä 13.11.1808. Kuolintiedon yhteydessä lukee jotain muutakin, mistä en saa selvää.

Alasen tapaus on hankalampi, koska sillä nimellä ei Ikaalisten rippikirjasta tunnu löytyvän merkintöjä. Etsinnän jälkeen huomaan Vatulasta Ala-Kukon (Ala-Kucko) talon, jossa isäntä Matts Mattssonilla on Carl-niminen poika. Hänet on merkitty kuolleeksi 14.11.1808. Hän oli tuolloin vasta 18-vuotias.

Vatulan Hopulta löytyy hieman alle 40-vuotias Anders Andersson, joka kävi viimeisen kerran ehtoollisella 31. tammikuuta 1808 ja joka kuoli linnassa samana vuonna. Perheeseen jäivät vaimon lisäksi 5- ja 8-vuotiaat lapset.

Kymmenen epäiltyä viettivät vankeusaikaansa Turun linnassa. Tässä Anders Fredrik Skjöldebrandin piirroksessa linna näkyy suunnilleen sellaisena kuin he sen näkivät. Kuva on vuodelta 1801.
Kuva: Wikimedia Commons.

Käkelän torppari Jöran Ericsson löytyy hänkin vaivatta rippikirjasta. Kuolinaika hänelläkin 13.11.1808. Tämänkin perheen kohdalla on se sama itselleni tuntemattomaksi jäänyt merkintä, joka näkyi jo Oksjoen torpan sivulla.

Matts Johansson Vähäsävin kohtalosta saatiin tietoja jo viime jutussa: hän kuoli Turussa 30.10.1808. Myös listan ensimmäinen nainen Brita Ericsdotter, Varpeen kälmin vaimo, mainittiin jo viime tarinassa. Hänen nimensä on vedetty rippikirjasta yli ilman muita merkintöjä. Hänen kohtalonsa sai kenties selvityksensä edellisen jutun kommenteissa. Toinen listan naisista, Sävilammin Walborg Ericsdotter lienee rippikirjassa Walborg Johansdotterin nimellä mainittu henkilö. Hänen rippikirjamerkintänsä noudattelee tuttua kaavaa: kuollut vuonna 1808 (vai 1809?). Walborg ja Matts olivat muita epäiltyjä iäkkäämpiä, molemmat jo 60 vuotta täyttäneitä.

Kuva tarkentuu kuitenkin vielä hieman, kun selaa seurakuntien kuolleiden luetteloita. Katsoin kokeeksi niiden henkilöiden nimillä, joiden kuolinaika tiedetään vuotta tarkemmin. Ikaalisten vuoden 1808 haudattujen luettelossa näkyvät Gustaf Andersson Oxjoen, Jöran Ericsson Käkelän ja Carl Mattsson Ala-Kuckon kuolinmerkinnät. Kaikki kuolivat vankeusaikanaan punatautiin (af rödsot i häkte). Se on suolistotulehdus, jonka esiintyminen kielii huonoista hygieniaoloista. Matts Vähäsävin kuolemasta on Suodenniemen kuolleiden luetteloon merkitty, että hän kuoli Turun linnassa mätäkuumeeseen (rötfeber) 65-vuotiaana. Mätäkuumeella tarkoitettiin ihovaurioita aiheuttanutta vaikeaa kuumetautia, yleensä vaatetäin levittämää pilkkukuumetta.

Kymmenestä teosta vangitusta siis kahdeksan menehtyi melko pian ryöstön jälkeen, heistä ainakin neljä tauteihin.

Jossakin saattaa yhä olla tuon ylimääräisen oikeuden pöytäkirja, joka voisi kertoa vielä lisää tapahtumista. Muun ohella se luultavasti sisältäisi myös tiedon ryöstön ajankohdasta. Mikäli pöytäkirja on aikanaan tehty, on sen säilyminen nykypäivään kuitenkin epävarmaa. Ainakin normaaliaikana raskaammat rikokset oli tapana lähettää hovioikeuden tarkastettavaksi ja Turun hovioikeuden vanha arkisto tuhoutui melkein kokonaan Turun palossa vuonna 1827. Täytyy kuitenkin pitää silmät auki kun Turun maakunta-arkiston aineistoja seuraavan kerran käy katsomassa. Turun linnaakin katsoo varmaan jatkossa eri tavalla, kun nämä kohtalot sen yhteyteen niin tiukasti kietoutuvat.

Lähteet:
Buxhoevdenin päämajan siviilikanslian arkisto, Kansallisarkisto.
Ikaalisten ja Suodenniemen seurakuntien arkistot, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomenmaan hallinnollista kirjevaihtoa vuodelta 1808. Todistuskappaleita Suomen historiaan IV, osa 1, SHS, Helsinki 1893.

Tykkimiesten talvisotaa

Oli maaliskuun 7. päivä vuonna 1940. Pilvet roikkuivat matalalla läntisen Karjalan kannaksen yllä mutta siitä huolimatta vihollisen pommikoneet jyrisivät Kenttätykistörykmentti 3:n (KTR 3) yläpuolella, kuten niin usein ennenkin jo kolme kuukautta jatkuneen sodan aikana. Ne lensivät matalalla pudotellen pommejaan suomalaisten asemiin.

Talvisota oli jo ehtinyt venyä pitkäksi. Syksyllä ylimääräisten harjoitusten (YH) aikana rykmentti oli koottu Tampereelle, josta se oli lokakuussa kuljetettu tulevalle toiminta-alueelleen itäiselle rajaseudulle. Suodenniemeltä tuolloin Kenttätykistörykmentti 6:n (KTR 6) nimellä tunnettuun joukkoon olivat valikoituneet ainakin Matti Haavisto, Heikki Heikkilä, Lauri Jaakola, Matti Mäntylä ja Mikko Seppä. Heistä Heikkilä asui tähän aikaan jo Tampereella. Suodenniemellä syntyneen Mäntylän koti oli puolestaan Nokialla.

Boforsin raskas kanuuna ampuu Viipurin Linnasaaressa
4. maaliskuuta 1940. Kuva: SA-kuva 5398.

Kulunut sota oli ollut tykistön miehille sekä raskas että kunniallinen: joulukuussa rykmentti oli ollut antamassa tulitukea kuulun hölmön tölväyksen aikana. Tammikuussa taas oltiin puolustamassa Summaa, jossa pakkanen toisinaan painui 40 asteen tuntumaan.

Tykistön toimintamallina oli tulittaa vihollistykistön tuliasemia sekä hyökkäykseen ryhmittyviä joukkoja. Myös vihollispanssarit ja jalkaväen puolustusasemat olivat hyviä maaleja, joihin pyrittiin ja onnistuttiinkin usein iskemään. Jalkaväkeä vastaan ammuttiin usein srapnelliammuksia, joiden teho perustui ammuksen sisältä tulialueelle levinneisiin metallikuuliin.

Menestyksistä huolimatta oli jouduttu tulemaan taaksepäin. Helmikuussa vihollinen oli ryhtynyt jälleen hyökkäämään ja Summa oli murtunut ennen kuun puolta väliä. Sieltä oli vetäydytty Viipurin maalaiskunnassa sijainneen Honkaniemen aseman kautta Yläsommeelle. Sodan edetessä tappiot olivat alkaneet kasvaa: sodan ensimmäisinä viikkoina Kenttätykistörykmentti 6:n aikana oli menetetty kahdeksan miestä, vuoden vaihteen jälkeen kaatuneita oli jo yli 40. Suuri osa menetyksistä oli tapahtunut maaliskuussa. Rykmentin II patteristoon kuulunut tykkimies Matti Mäntylä oli kaatunut maaliskuun 2. päivänä. Hänet haudattiin Nokialle sankarihautaan.

Vaikka sitä ei vielä tässä vaiheessa tiedetty, oltiin jo sodan viimeisellä viikolla. Ammuspulaa ei I patteriston sotapäiväkirjan mukaan ollut juuri koettu mutta nyt sekin alkoi tuntua. Suurempana huolena näyttää kuitenkin olleen käytössä kulunut ja vikaantunut kalusto: 24.2. helmikuuta koko patteristossa oli enää 5 toimintakuntoista tykkiä. Maaliskuun 3. päivänä taas kaikki haupitsit olivat poissa pelistä ja kanuunat olivat niin kuluneet, että ammunta hajosi satojen metrien alueelle.

Nyt maaliskuun 7. päivänä Viipuri oli jo aivan puolustajien selän takana, mutta sentään vielä tukevasti omien hallinnassa. Alikersantti Heikkilä oli tuona päivänä patteristonsa tulenjohtueessa tähystäjänä tehden havaintoja omasta ammunnasta ja vihollisen liikkeistä. 

Sotapäiväkirjaa lukemalla huomaa, että suomalaisella tykistöllä oli tapana ahdistella vastapuolen tulenjohtajia ammunnallaan. Kohdistamalla tulen heihin sai vihollistykistön ammunnan usein epätarkaksi, loppuipa se toisinaan kokonaankin. Venäläiset ilmiselvästi tunsivat samat keinot, sillä juuri maaliskuun 7. päivänä he ottivat kohteekseen suomalaiset tulenjohtajat. Tarkka tuli koitui alikersantti Heikkilän kohtaloksi: hän kaatui saatuaan osuman viholliskranaatista.

Rauhan tultua Toivo Heikkilä kirjoitti veljelleen Paikallissanomiin koskettavan muistokirjoituksen, jossa sanotaan mm. näin:

"Vuosien kuluessa kasvoimme miehiksi ja elämä alkoi meillekin näyttää aurinkoista puoltaan. Saimme silloin aloittaa oman onnemme seppänä. Mutta vaikka tiemme erottautuikin eri tahoille, johdatti tuo veljenrakkaus meidät usein yhteen. Silloin nautimme toistemme läheisyydestä enempi kuin koskaan. Yhdessä kesälaitumella kuljettiin kauniissa syntymäpitäjässämme Suodenniemellä. Siellä lumoavien järvien rantamilla kaloja ongittiin ja kun saatiin isompi ahven tai hauki, niin sepä tuotti meille suurta tyydytystä ja äidille iloa, kun hän siitä kalakeittoa pojilleen valmisti. Näin me kesät laitumella yhdessä elvyttiin.

Siksipä kieltäytyykin ajatus nyt tajuamasta, ettet sinä, veljeni, enää ensi kesänä souda uistinta Valkijärven selällä. Ettei enään soutamasi venhe tule esiin kallioniemekkeen takaa, tullaksesi ottamaan yhteiset löylyt äidin lämmittämässä savusaunassa. Mutta niin on, ei enään. Vain muistojen kultaiset langat johtavat menneisyyteen ja palauttavat sieltä aina uudelleen mieleen ystävän, toverin, veljen. [...] Meidän on ylhäältä etsittävä voimaa voidaksemme sinun laillasi kantaa kohtalomme, kun vuoromme kerran tulee."

Lähteet:

Kenttätykistörykmentti 6:n I patteriston (I/KTR 6) sotapäiväkirja, Kansallisarkisto.

Kenttätykistörykmentti 3:n I patteriston (I/KTR 3) sotapäiväkirja, Kansallisarkisto.

KTR 3:n kaatumis- ja katoamisilmoitukset (Ea 18), Kotijoukkojen esikunnan rovastintoimiston arkisto, Kansallisarkisto.

Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.

Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Paikallissanomat 18.4.1940.
Talvisodan historia 2. WSOY, Helsinki 1978.
Heikki Heikkilän valokuva: Suomen Kuvalehti 37/1940.

Punalippu kirkon tornissa

Kirjoittelin aiemmin sisällissodan aikaiseen Mustapään kahakkaan liittyvistä muistoista. Jo päivää ennen sitä oteltiin Suodenniemen kirkolla ja tuon helmikuun 12. päivän tapahtumat ovat tämän kirjoituksen aiheena. Lähteinä ovat jälleen enimmäkseen jälkikäteen laaditut muistelmat, jotka tuovat sotatoimet lähelle vielä melkein 100 vuotta niiden tapahtumisen jälkeen.

Helmikuun alkupuolella elettiin Suodenniemellä kuten muuallakin maassa sisällissodan kolmatta viikkoa. Suodenniemen keskipitäjää isännöivät tuohon aikaan punaiset, minkä merkiksi kirkon tornissa liehui punainen lippu. Lähimmät valkoiset olivat Sävissä, josta käsin Porin rykmentin 1. komppania  pyrki selvittämään lähinnä Pohjakylään, Kittilään ja Mustapäähän sijoittuneen vihollisen vahvuutta. Lännestä päin keskipitäjää lähestyi saman rykmentin 2. komppanian osastoja, jotka nekin pyrkivät pitäjän keskiosiin.

Lännestä Suodenniemeä lähestyneet tiedustelijat ylittivät Salmen sillan ja saavuttivat Röyskän mäen, jossa nykyisin sijaitsee Suodenniemen Urheilutalo. Tuohon aikaan sen tilalla oli palokunnantalo, joka 1910-luvulla ja sitä ennenkin oli ollut pitäjän vasemmistolaisen kansanosan kokoontumispaikka. Tiedustelupartio ohitti sen ja lähti laskeutumaan rinnettä alas peltoaukealle, jonka keskellä sijaitsee nykyisin Sinervön kauppa. Pian kohdattiin vastarintaa, jota mukana ollut ilmajokelainen Arvo Kataja kuvasi myöhemmin näin:

”[…] Lähestyimme kylää varovasti, peräkkäisketjussa. Hevoset jätettiin metsikön suojaan. Palokunnantalon luokse jäi sitten suurin joukko, ainoastaan n. 20 miestä oli meitä, jotka saimme määräyksen lähestyä kirkkoa. Oli mentävä yli n. 200-300 metriä leveän pellon. Juoksimme peräkkäisketjussa alas mäkeä, mutta emme olleet päässeet vielä puoliväliinkään peltoa, kun yhtä äkkiä alkoivat kuulat viuhua ympärillämme. […] Heittäydyimme ensimmäisten laukausten jälkeen heti maahan. Emme ensin olleet selvillä mistä päin kuulat tulivat, mutta pian huomasimme, että meitä ammuttiin vastapäiseltä kukkulalta, meijeriltä päin. Aioimme vastata tuleen mutta päällystö kielsi sen. Mitään määräystä sinne pellolle emme saaneet. Kun olimme noin puoli tuntia siinä maanneet, aloimme yksi toisemme jälkeen vetäytyä takaisin palokunnan mäelle joukkomme luo. Täällä sitten oltiin koko päivä punaisten kuulasateessa, mutta päälliköt kielsivät meiltä kaiken ampumisen epäillen, että vastassa oli omia I komppanian miehiä.”

Jotakuinkin tämän vanhan postikortin kuvanottopaikalta Porin rykmentin
2. komppanian miehet lähtivät etenemään lumisen pellon yli kohti kirkkoa.
Matka kuitenkin katkesi oikealta kuvan kuusenoksien peittämältä
mäeltä avatun tulen vuoksi. Kuvan ottamisen aika tai kuvaaja eivät ole
ole tiedossa mutta se on ajalta ennen vuotta 1926, koska nykyinen
kappelihautausmaa on vielä peltona.

Päivän aikana nähtiin erikoinen uroteko, kun kauppias K. Rostedt Porista ja tilanomistaja Onni Vanhakartano Porin maalaiskunnasta kävivät punaisten tulittaessa kirkolla ja riistivät sen tornissa liehuneen punalipun mukaansa.

Samaan aikaan aamulla Sävistä lähteneen 1. komppanian pääosat lähestyivät kirkonkylää pohjoisesta. Joukkoa johtanut mouhijärveläinen Kaarle Rouhu kertoi myöhemmin haastattelijalle, miten tiedustelumatka siltä suunnalta eteni:

”Sävistä lähdettiin heti syötyä tiedusteluretkelle Suodenniemeä kohden. Prusilla oli isäntäväki vangittu. Turpan talon kohdalla hakkasi vanha ukko havuja pellolla. Tämä viittasi aina välillä kirveellään metsään päin. Kertoja arvasi ukon tahtovan ilmoittaa metsässä olevan vihollisia ja pysäytti joukon. Samassa kuului 3 laukausta edestäpäin. Rouhu lähetti edessä kulkevalle kärjelle hevosen, jotta nämä pääsisivät nopeammin pakenevien miesten perässä. Nämä olivatkin saaneet hevosen ja niin jatkui mutkikasta metsätietä pitkin takaa-ajoa parisen kilometriä. Tien mutkassa saatiin ammuttua punaisten rekeen niin, että kolmas kuoli, toiset hyppäsivät pois jatkaen juosten matkaansa. Noukan riihen kohdalle saavuttua lähti toinen juoksemaan toista puolta ja toinen toista puolta riiheä. Kärjen mukana olleet Peltomaa ja Ollila lähtivät ajamaan takaa. Ollila saavutti pikemmin miehet ja ampui molemmat.”

Lavialainen, Mustapään jutussakin esiintynyt Bruuno Jaakkola kertoi lisää tapahtumista Noukan luona:

”[…] Lamuskareillä ajettiin Noukan taloon saakka ja siellä liittyi joukkoon Sepän talon 16-vuotias poika Matti, joka opasti joukkoa. Suodenniemen kirkon tornissa oli punaisilla vahdit, jotka näkivät valkoisten joukon tulevan ja alkoivat ampua. Vääpeli [Oskari] Perolla oli erikoisen hyvä metsästyskivääri ja sillä hän alkoi ammuskella torniin ja kerrottiin, että yksi punaisten vahti oli kaatunut.”

Kuten Mustapään jutun kommentista jo ilmeni, kirjoitti Oskari Pero muistelmat sotakokemuksistaan. Niistä löytyi kuin löytyikin hänen oma kertomuksensa tuosta kirkolle ampumisesta:

"Tapulista [Noukan] talon seiniin ja ulkorakennuksiin satoi luoteja. Kun näkyi, että takaluukku tapulissa oli selkoselällään, meihin päin olevaa raotettiin ampumista varten, niin antoi takaa luukusta tuleva valo erinomaisen tähtäyskohdan tapuliin. Ammuttuani pari koelaukausta kirkonseinän edessä olevaan lumikinokseen, jota varavääpeli eli ylioppilas Lauri Lindroos kiikarilla [tähysti] tähtäimen ollessa 750 m. sanoi lumen pöllähtäneen kinoksen harjalta. Ammun muutamia laukauksia joidenka jälkeen ei luukkua enää raotettu, jolloin aliovesta alkoi työntyä miehiä mustana suojaan kirkon taakse. Ammuin pari laukausta tähän pakenevaan joukkoon. Jälestäpäin kuulimme 5 kaatuneen ja muutamien haavoittuneen."

Kertomusten mukaan pohjoisesta saapuneet valkoiset asettuivat asemiin
Noukan talon luokse edessä näkyvän Koivuniemenjärven rantaan.
Se on tämän kuvan vasemman reunan ulkopuolella vajaan kilometrin
päässä. Kirkontorniin on sieltä linnuntietä matkaa noin kilometri,
joka on kiväärille pitkä muttei mahdoton etäisyys. Tornissa
ylimpänä näkyvä luukku on tehty myöhemmin, joten Peron tulituksen
on täytynyt osua sen alla kirkonkellojen kohdalla olevaan suurempaan
luukkuun. Edellisen kuvan perusteella näyttäisi siltä, että puusto ei
ole tuolloin peittänyt näkymää. Tämä kuva on otettu keväällä 2013.

Suomen sotasurmat 1914-1922 –tietokanta ei tunne näiltä ajoilta yhtään Suodenniemellä kaatunutta punaista, joten kahakan mahdolliset uhrit jäävät ainakin tässä vaiheessa tuntemattomiksi. Kertomus Noukan riihellä ammutuista kolmesta punaisesta vartiomiehestä ja heiltä otetuista kolmen linjan kivääreistä toistuu kuitenkin niin monessa kertomuksessa, että sen on oletettava pitävän paikkansa.

Lopulta Röyskän mäelle juuttunut 2. komppania pääsi perääntymään ja poikkesi Pajuniemessä sijainneeseen pappilaan Olga Kalpan ja tämän tyttärien luokse ruokailemaan ennen paluutaan Kankaanpäähän Vihteljärvelle. Myös 1. komppania joutui toteamaan, ettei heidän voimillaan ollut mahdollisuutta päästä eteenpäin ja sekin palasi takaisin Säviin.

Mutta mihin katosi kirkon tornista viety lippu? Edellä kuultu Arvo Kataja sen tiesi: kun hän vuosia sisällissodan jälkeen oli vieraillut lippua ottamassa olleen kauppias Rostedtin kotona oli isäntä näyttänyt eteisensä räsymatossa ollutta punaista raitaa. Siinä se lippu kuulemma oli.

Lähteet:

Porin rykmentin arkisto 1918, I pataljoonan taistelukertomukset (k. 5), Kansallisarkisto.

Vapaussodan rintamamiesten liiton arkisto (T 15834-15835), Kansallisarkisto.
Matti Oskari Peron muistelmakirjoitus, Suomen Vapaussodan itsenäisyysarkisto (k. 10), Kansallisarkisto.

Suomen sotasurmat 1914-1922 -tietokanta, Kansallisarkisto.

Taipaleen sahan synty

1800-luvun puolivälissä Suomesta alkoi muodostua metsäteollisuuden maa. Enteitä siitä oli ollut jo pitkään, sillä lankkujen käsinsahausta oli harrastettu monessa talossa Suodenniemelläkin. Kasvava kansainvälinen vaihdanta nosti kuitenkin metsäntuotteiden menekkiä ja Porissakin kauppaporvarit tähysivät yhä kauemmas sisämaahan lisätäkseen myyntiin tulevan puutavaran määrää. Samaan aikaan metsän arvo alettiin ymmärtää yleisemminkin: vuonna 1851 Suomi sai ensimmäisen metsälain ja pian sen jälkeen metsähallinnon, jonka tarkoituksena oli valvoa ja hoitaa kruununmetsiä ja turvata niitä luvattomilta hakkuilta. Myös talonpojat tulivat tietoisiksi metsäomaisuutensa arvosta ja metsien käyttöoikeuksien suhteen avokätiset torpankontrahdit alkoivat saada tiukempia muotoiluja.

Tällä tavalla maaseudulla tehtiin ennen lankkuja omiin
tarpeisiin ja lisäansioiden saamiseksi. Nämä sahurit
eivät kuitenkaan ole suomalaisia talonpoikia vaan
venäläisiä sotavankeja. Kuva: SA-kuva 83971.

Suodenniemen ympäristössä uusi taloudellinen toimeliaisuus alkoi näkyä ensiksi Laviassa, johon syntyi Susikosken saha 1840-luvun lopussa. Seuraavan vuosikymmenen alussa katse siirtyi Suodenniemelle, kun maantieyhteys Kullaa-Lavia valmistui. Sen jälkeen Suodenniemeltä oli tieyhteys Poriin saakka, mikä oli edellytys lankkujen kuljettamiselle ja siten sahojen perustamiselle.

Suodenniemellä eräs luonnollinen sahan paikka oli Taipaleenjoessa, jonka alajuoksulla oli ollut myllyjä ainakin jo 1600-luvun alkupuolella. Marraskuussa 1852 porilaiset kauppias M. F. Palmgrén ja kirjanpitäjä A. G. Hagnér hankkivat 50 vuoden käyttöoikeuden joen yläjuoksulla sijainneeseen Märkätaipaleen koskeen. Vuokraajina toimivat isännät Thomas Thomasson Turppa Taipaleen kylästä sekä Johan Matsson Raatsi Leppälammilta. Turpan kymmenen hopearuplan vuosivuokraa vastaan luovuttama ala, jolla sahalaitos sijaitsi, oli kooltaan puolitoista tynnyrinalaa (1 tynnyrinala = n. puoli hehtaaria). Johan Matsson sai vuokraamastaan koskiosuudesta kolmen hopearuplan vuotuisen korvauksen.

Vauhdikkaan alun jälkeen sahahanke joutui vastatuuleen. Periaatteena noihin aikoina nimittäin oli, että sahanomistajilla piti olla puutavaran toimitussopimus lähiseudun metsänomistajien kanssa jo ennen toiminnan alkamista. Katselmustilaisuudessa lääninmetsänhoitaja Mallén huomautti, että osa suodenniemeläisistä metsänomistajista oli luvannut puunsa Kokemäelle suunnitellulle Kolsinkosken sahalle ja nyt he olivat myymässä niitä myös Taipaleen sahalle. Lisäksi kruunun asiamiehenä toiminut v.t. nimismies Kasimir Liljestrand oli huolissaan siitä, että kruunun yhteismaana ollut Pyykoskenmaa ja Selkeen virkatalon metsät sijaitsivat niin lähellä, että oli syytä olla huolissaan niiden komeiden metsien säilymisestä ja välttymisestä salahakkuilta. Eikä metsävarojen ehtymisen pelolta muutenkaan vältytty: Selkeen virkatalon vuokraaja H. J. Grönberg ja hyyniläläinen talollinen Juha Toijanen valittivat läänin kuvernöörille, että todellisuudessa saha käyttäisi jo ensimmäisenä toimintavuotenaan kaksi kertaa niin paljon puita kuin mitä sille haettu 10 000 tukin vuotuinen sahauskiintiö salli.

Sahan paikka näkyy tässä katselmuksen yhteydessä
vuonna 1853 tehdyssä kartassa. Samoin näkyy katkoviivalla
merkitty Turpalta vuokrattu alue sahan ympärillä.
Kuten kuvasta näkyy, oli joen vastaranta Raatsin
omistuksessa. Nykyisin Lahdenperäntie ylittää
Taipaleenjoen suunnilleen sahan tontin kohdalta.

Sahan perustamista hakeneet vastasivat näihin huoliin antamalla arvioida Suodenniemen metsävarat. Sahan vaikutuspiirin metsäalaksi laskettiin yhteensä lähes 50 000 tynnyrinalaa, johon eivät sisältyneet Selkeen, Toijasen tai Pyykoskenmaan metsät. Kolsinkoskelle tuosta määrästä oli varattu noin puolet. Hankkeen puuhamiehet esittivät, että jäljelle jääneistä metsistä voitiin kaataa Taipaleen sahan tarvitsemat puut alueen metsien kärsimättä siitä vahinkoa.

Annetut selvitykset vakuuttivat lääninmetsänhoitajan mutta eivät valittajia, jotka nyt olivat huolissaan myös Taipaleenjoen uoman tukkivan sahalaitoksen aiheuttamista tulvista Märkäjärvellä sekä siitä, että sahan yläpuolisten vesialueiden rannoilla metsää omistavat tulisivat riippuvaisiksi Taipaleen sahan maksamasta hinnasta kun eivät voisi uittaa tukkejaan sen ohi muille sahoille. Oman valituksensa jättänyt Kasimir Liljestrand oli puolestaan huolestunut juopottelusta, jota sahoilla harrastettiin. Ainakin Susikoskella, kuulemma. Myös huoli metsien hupenemisesta painoi häntäkin eikä sinänsä suotta, sillä salahakkuut olivat tuohon aikaan melko yleisiä, etenkin metsissä jotka sijaitsivat lähellä sahalaitoksia. Lisäksi sahanomistajat olivat alkaneet ostaa metsiä tai niiden hakkuuoikeuksia ja puhdistaneet haltuunsa saamat alat satoihin henkilöihin nousseen työvoiman avulla niin, ettei pensaitakaan lopulta ollut enää jäljellä. Suodenniemellä näin oli käynyt seudun parhaimpiin kuuluneelle Sävilahden metsälle, jonka hakkuuoikeudet oli myyty alkutalvesta 1853 ja joka sitten oli lyhyessä ajassa hakattu paljaaksi. Näistä syistä valittajat pysyivätkin edelleen toiveessaan, ettei Taipaleeseen koskaan rakennettaisi sahaa.

Valittajat pyyntöineen jäivät alakynteen, kun asia eteni kuvernöörin harkintaan. Hän ponnisteli teollisuuden kehittämiseksi läänissään eikä epäröinyt asettaa viranomaisten tekemiä selvityksiä valittajien näkemysten edelle. Niinpä sahahanke eteni Helsinkiin senaatin käsittelyyn. Se antoi hankkeelle lopullisen hyväksyntänsä, vaikkakin alensi vuotuisen sahausmäärän 4 000 tukkiin. Sahaustoiminta Taipaleenjoessa pääsi alkamaan loppuvuodesta 1857.

Lähteet:
Katselmuskartta Taipaleen sahan alueesta, Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Hakanen Armas: Sastamalan ja lähiympäristön piensahat - muistin lokeroista ja muista lähteistä. Armas Hakanen, Sastamala 2009. 

Kaukamaa L. I.: Porin puutavarakaupasta ja metsänkäytöstä kaupungin kauppapiirissä "suuren laivanvarustustoimen" aikana 1809-56. Historiallisia tutkimuksia XXVII, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1941.
Uusinoka Viljo: Vähän sahauksen historiaa. Lankkujen ja lautojen sahausta ja myyntiä Mouhijärvellä 1800-luvulla. Olli Tuomisen arkisto, kansio 2. Kansallisarkisto Joensuu.

Suodenniemeläisiä Kuhmon korpitaisteluissa - osa 2

Pitkäksi venyneen taistelujakson jälkeen monen suodenniemeläisen palvelusyksikkö Jalkaväkirykmentti 65:n 1. komppania (1./JR 65) siirrettiin Kuhmon Saunajärven kannakselta lepoon Louhenjoen itäpuoliseen maastoon. Komppanian sotapäiväkirjan mukaan montaa tuntia ei kuitenkaan ehtinyt kulua, ennen kuin se hälytettiin helmikuun 13. päivän iltana uuteen tehtävään. Määränpäänä oli erämaassa sijainnut Vetkon yksinäistalo, jossa oli määrä tuhota sinne ilmestyneet vihollisen hiihto-osastot.

Nämä hiihto-osastot eivät olleet enempää tai vähempää kuin kuuluisa Dolinin hiihtoprikaati, noin 2100 siperialaisesta hiihtäjästä koostunut joukko, joka oli varustettu hyvin ja lähetetty auttamaan pulaan joutunutta 54. Divisioonaa. Ilmeisesti mottiin joutumisen pelossa prikaati oli levittäytynyt 40 kilometrin levyiselle alueelle ja eteni pienissä osastoissa aikomuksenaan kokoontua taas yhteen osastojen päästyä rintaman taakse suomalaisten selustaan. Prikaatin onni loppui kuitenkin alkuunsa, kun raja-alikersantti Timosen johtama tiedusteluryhmä kävi erään metsämökin luona noin 200 miehen vahvuisen vihollisosaston kimppuun ja tuhosi sen. Kaatuneita tutkittaessa havaittiin, että isku oli sattunut hiihtoprikaatin esikuntaan ja että sen komentaja eversti Vjatšeslav Dolin usean upseerinsa kanssa oli kaatuneiden joukossa. Ilman keskitettyä johtoa prikaatin liikkeet alkoivatkin nopeasti muuttua hapuileviksi ja epäsuhtainen taistelu alkoi tasaantua.

Rauhanteon jälkeen sotamateriaalia koottiin poiskuljettamista varten.
Nämä omat ja vihollisen sotavarusteet kerättiin Kuhmon Kesselistä,
jonne Dolinin hiihtoprikaatin oli onnistunut tunkeutua. Kuva: SA-kuva 6930.

Pakkasta oli yli 30 astetta, kun JR 65:n 1. komppania iski Vetkoon. Raivoisan, välillä käsikähmäksi menneen taistelun aikana rakennukset sytytettiin palamaan ja niihin linnoittautuneet viholliset saatiin tuhottua. Löysin Kansa taisteli –lehdestä muutamia Vetkon taistelua valottavia muistelmia, yksi niistä on I pataljoonan komentajan kirjoittama. Iskussa tuhottiin kertomusten mukaan yli 200:sta reiluun 300 mieheen kohonnut vihollisjoukko. Ilman omia tappioita ei kuitenkaan selvitty nytkään vaan taistelussa haavoittuneiden joukossa oli sotamies Väinö Myllymäki Kittilän kylästä. Hänet siirrettiin hoidettavaksi 26. Sotasairaalaan Pietarsaareen. Paria päivää myöhemmin hiihtoprikaati murtui ja sen kohtaloksi tuli tuhoutua Kuhmon aavoille saloille.

Helmikuun 20. päivän tienoilla rykmentin 6. komppania oli käymässä kipeästi tarvittuun lepoon, mutta juuri telttoja pystytettäessä tuli jälleen käsky lähteä liikkeelle. Määränpäänä oli Kuusijokilinja, joka oli Kuhmon suunnan etummainen puolustuslinja, tulppa idästä läpimurtoa yrittäneitä apujoukkoja vastaan. Linjan keskeisin ongelma oli, että se oli heikosti varusteltu. Jäätynyt maa ja jatkuvasti päälle painava vihollinen estivät asemien parantelun. Oli vain painauduttava hankeen ja koetettava kestää. Tappiot olivat jokapäiväisiä ja ymmärrettävästi kuluttivat jo muutenkin väsyneiden joukkojen kestokykyä. Helmikuun 21. päivänä tykistökeskitys oli hyvin ankaraa ja Suodenniemelle kiiri suru-uutinen, kun putajalainen Ahti Lehtinen kaatui.

Kuhmon taisteluista ei oikein voi puhua mainitsematta Löytövaaraa, jolla ja jonka lähistöllä taistelut riehuivat melkeinpä koko talvisodan ajan. Yksi vaaraa puolustaneista joukoista oli Jalkaväkirykmentin 5. komppania (5./JR 65), jonka sotilaista muistettaneen parhaiten hämeenkyröläinen Vilho Järvinen. Hyökkäyksessä vihollisen hallussa olleeseen korsukylään Löytövaarassa hän kertoman mukaan tuhosi useita viholliskorsuja, yhden sen katolle kiipeämällä ja sieltä räjäyttämällä. Sen jälkeen hänet tunnettiin Korsu-Järvisenä, josta kirjoitettiin niin välirauhan ajan Hakkapeliitassa kuin 1960-luvun Kansa taisteli -lehdessäkin. Jälkimmäisessä hänen tosin virheellisesti kerrottiin kuolleen sotatoimissa. Maaliskuun 1. päivänä edellä mainittu Kuusijoki-linja oli murtumassa ja Löytövaara oli muodostumassa puolustuksen painopisteeksi. Päivän sotatoimet vaarassa maksoivat viiden miehen hengen. Heistä yksi oli ennen sotaa Suodenniemeltä Nakkilaan muuttanut Kalle Päivärinta, jonka vanhemmat asuivat Leppälammilla ja joka haudattiin huhtikuun 7. päivänä Suodenniemen sankarihautausmaalle.

Kuhmon taisteluihin liittyy vielä kaksi suodenniemeläistä kohtaloa. Maaliskuun alussa JR 65:n 1. komppania oli jo muutamia päiviä miehittänyt asemia Saunajärven itäpuolella. Sen tehtävänä oli sitoa vastassa olleita vihollisvoimia avaamalla silloin tällöin tuli heitä vastaan ja siten häiritsemällä heidän toimiaan motin sisällä. Kuukauden kolmantena päivänä oltiin jälleen tässä työssä ja ammuntaa jatkettiin myöhään iltaan. Tässä laukaustenvaihdossa kaatui Peräkunnassa asunut sotamies Väinö Jokipelto.

Sota jatkui tämän jälkeen vielä kymmenen päivää. Viimein 13.3.1940 aseet vaikenivat Kainuussakin ja moteissa kestäneet puna-armeijalaiset alkoivat siirtyä takaisin rajan taakse, sillä täällä rajalinjaan ei tullut muutoksia. Kuhmon suunnan torjuntataisteluita johtanut Hjalmar Siilasvuo muisteli muutamaa vuotta myöhemmin, että venäläismotit olivat tuolloin enää päivien päässä kukistumisestaan. Kymmenen autoa riitti kuljettamaan eloonjääneet ja heidän varusteensa pois Suomesta.

Samaan aikaan kun rintama hiljeni sammui Pietarsaaressa Väinö Myllymäen kuukauden kituliaasti palanut elämänliekki. Kuhmon taistelut olivat vaatineet kalliit suodenniemeläiset uhrit.

Lähteet:

Kalle Päivärinnan sotilaskantakortti, Kansallisarkisto.

Jalkaväkirykmentti 65:n 1., 5. ja 6. komppanian sotapäiväkirjat, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Hakanen Yrjö: Taistelimme Dolinin hiihtoprikaatia vastaan. Kansa taisteli -lehti 2/1981, s. 50-52.
Kumpulainen Unto: Kuusijoki murtui - Löytövaara kesti. Kansa taisteli -lehdet 11/1966 ja 12/1966.
Paikallissanomat 21.3.1940.
Siilasvuo Hjalmar: Kuhmo talvisodassa. Otava, Helsinki 1944.
Tienari Artturi: Korsu-Järvinen - Kuhmon sankari. Hakkapeliitta -lehti 19/1941, s. 596-599.
Volanen V.: Motteja ja siperialaisia Kuhmon talvisodassa. Kansa taisteli -lehdet 7/1960 ja 8/1960.
Suodenniemeläisten valokuvat: Vapautemme hinta: sodan 1939-1940 sankarivainajat. Suomen Kuvalehti, Helsinki 1941.