Havaintoja Suodenniemen vanhoista kulkureiteistä

Selailin tässä eräänä iltana Jyväskylän yliopiston julkaisuarkistoa ja törmäsin kiinnostavaan vanhan Mouhijärven pitäjän kulkureittejä esittävään karttaan. En ole sellaista ennen nähnyt, vaikka olen joskus etsinytkin. Karttalöytö avasikin kiinnostavan ja harvinaisen ikkunan Suodenniemen kulkuteihin aikana ennen pitäjän nykyisten maanteiden valmistumista.

Kartan laatimisaika on ikävä kyllä hämärän peitossa, osin sen puutteellisten lähdemerkintöjen vuoksi. Sen alkuperäisen sijainnin tietäen voisi myös ajoituksesta saada lisätietoja. Suodenniemen vanhan saarnahuoneen sijainti siinä näkyy, joten sen perusteella ajoituksen voi rajata vuosien 1685 (jolloin ensimmäinen saarnahuone valmistui) ja 1831 (jolloin uusi kirkko valmistui Koippurinmäelle) välille. Joku karttaa tutkiva voi löytää siitä muitakin merkkejä, joilla ajoitusta voisi tarkentaa.

Vanha Pohjanlahden erätie oli edelleen käytössä tämän
kulkureittejä kuvaavan kartan valmistuessa. Järvilinjareittiä
Suodenniemeltä Laviaan kuljettiin kesät talvet.

Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi Suoden-, Palo-, Miekka- ja Lavijärven kautta kulkeneeseen väylään, jonka Johannes Maukonen jo toi esiin Pirulanvuorta koskevissa muistiinpanoissaan. Hän mainitsi reitin olleen ”jo ammon ajoista” käytetyn talvitien mutta lienee sitä käytetty kesälläkin ennen Suodenniemen ja Lavian välisen tien valmistumista. Maukosen mukaan tätä kautta kuljettiin Porin puoleen, mutta kartan perusteella Laviasta saattoi matkata muuallekin, kun tie haarautui siellä eri suuntiin.

Toinen kiinnostava kulkuväylä meni Pajuniemen halki Heinijärven rantaan ja sen yli kohti Kuorsumaata. Tämä lienee tunnettu kuorsumaalaisten vanha kirkkotie, josta Suodenniemen historiakirjassa on kerrottu. Tätä väylää on kai käytetty talvellakin, koska sen vieressä on Pajuniemen isojakokartan mukaan sijainnut Rekitie-nimisiä niittyjä. Tällä etapilla tapahtui toukokuun 21. päivänä vuonna 1820 tunnettu onnettomuus, kun Kuorsumaan Erolan torpparin Göran Henricsonin vene kaatui Heinijärvellä Keltinsaaren luona ja Henricson, hänen kaksissakymmenissä olleet poikansa ja tyttärensä sekä kaksi muuta veneessä ollutta hukkuivat.

Mielenkiintoinen on myös karttaan merkitty Mouhijärven puolelta Kortejärvestä Märkäjärven kautta Kirkkojärvelle kulkenut reitti. Siitä on kirjoitettu täällä jo aikaisemmin. Jouko Saikkala selvitti jo 1930-luvulla, että reittiä oli käytetty jo varhaisten eränkävijöiden toimesta matkattaessa Karkusta nykyisen Merikarvian kohdalta Pohjanlahdelle. Kiinnostavaa nähdä, että väylää näyttää käytetyn vielä tämän kartan laatimisen aikaan. Myös tuon eräreitin eteläinen haara on sekin ollut vielä käytössä: se kulki Karkusta Mätikön, Kirkkojärven ja Kallojärven kautta Mouhijärveen, josta ylös Kirkkojärvelle ja siellä pohjoiseen reittiin yhdistyen kohti Laviaa.

Mouhijärvi oli monien reittien risteyskohta. Ainakin osa
näistä reiteistä oli käytössä myös talvisin.

Näiden ennestään jossain määrin tiedossa olleiden väylien lisäksi kartta tarjoaa joitain ainakin itselleni vähemmän tuttuja reittejä. Nykyiseltä keskipitäjältä on päästy Mouhijärvelle Jyrmysjärven yli Hyynilänkankaan harjua seuraten Hyynilään, melkeinpä samaa reittiä kuin mihin sittemmin rakennettiin maantie. Kittilästä emäkirkolle päin on puolestaan päässyt Irriäisten ja Kallojärven kautta. Kiinnostava on myös Koivuniemen kylästä Lahdenperän suuntaan mennyt maareitti. Se lienee talvitie, koska Märkäjärvellä se kulkee vuoroin maalla ja vuoroin vedessä.

Karttaan on merkitty myös useita vesiteitä, jotka ilmeisesti ovat olleet tuohon aikaan kulkukelpoisia. Yksi tuollainen vesitie on Alhajärvestä Mouhijärveen kulkenut oja. Siinä vettä ainakin lienee riittänyt, sillä sen varrella on aikanaan ollut vesimyllykin. Heinijärvestä näyttää päässeen Karhijärvelle – taas yksi uusi tieto vanhoista vesiteistä. Ja Sävin suuntaankin on päässyt aika pitkälle vettä pitkin.

Kaikkiaan tämä alkuperältään vähän epäselväksi jäänyt kartta tarjoaa kiinnostavaa katseltavaa itse kullekin. Vanhoihin karttoihin tuntuu aina pätevän yksi sääntö: jokainen tekee niistä omat kiinnostavat löytönsä. Niin varmasti tästäkin.

Lähteet:

Mouhijärven seudun kartta, Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto.
Suodenniemen seurakunnan vuoden 1820 kuolleiden luettelo, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Peltomaa Seppo: Heinijärvi. Lawiaa: Lavia-Seuran joulujulkaisu 2012, s. 29-32.

Siankärsämöä ja leinilinimenttiä

Siitä onkin kulunut jo jonkin verran aikaa, kun viimeksi lueskelin opettaja Elli Lahtisen vuonna 1917 muistiinkirjoittamia vanhan kansan lääkintäkonsteja. Kuten jo edellisellä kerralla mainitsin, kertoi hän muistiinkirjaamiensa parannus- ja lääkitystapojen olleen sellaisia, että jokainen Suodenniemellä syntynyt ne vallan hyvin tunsi.

Suopursu oli ennen keuhkotautilääke.
Kuva: Wikimedia Commons

Vanhalla kansalla oli koko joukko tapoja ehkäistä erilaisia vaivoja ja päästä niistä eroon. Sitä mitkä hoidot toimivat ja mitkä eivät ei Lahtinen kerro, mutta ainakin erilaisia luovia ratkaisuja käytettiin.

Moniin vaivoihin haettiin apua kasvikunnasta. D-vitamiinin puutteesta johtuvaa riisitautia lääkittiin riisiruoholla (nyk. katinlieko) höystetyllä keitolla. Siankärsämöä – tai pyörtänöpöllöä kuten Lahtinen sitä nimittää – tavattiin liottaa kuumassa kahvissa ennen sen juomista sydänvaivojen helpottamiseksi ja keuhkotautiset saivat juodakseen kuumaa vettä, jossa oli liotettu suopursuja. Rautalehteä eli piharatamoa taas käytettiin ihovaivojen hoitoon yhdessä tervan kanssa.

Mutta käytti vanha kansa myös varsin kotoisia kasveja rohtoina: yskänlääkettä entisajan suodenniemeläiset tekivät keittämällä sipulia maidossa. Porkkanaa käytettiin raakana paiseiden hoidossa – millä tavalla, ei ilmene Lahtisen muistiinpanoista.

Kulkutaudit vaanivat tavan takaa entisajan väestöä. Etenkin liikkuvaiset ihmiset altistuivat monille nyt jo melko tuntemattomille sairauksille. Viinaryyppy näyttää olleen jonkinlainen yleislääke moneenkin vaivaan. Sillä suojauduttiin lavantaudilta, joka Suodenniemellä riehui laajemmin viimeksi nälkävuosien aikana 1860-luvulla. Myös nuuskan käyttämisen sanottiin estävän lavantaudin tarttumista.

Kahvi virkisti myös vanhaa kansaa.
Keltatautisen kuppi oli syytä jättää rauhaan.

Viime kerralla oudoksuin virtsan käyttämistä etenkin haavojen hoidossa. Sittemmin kuitenkin kuulin, että virtsa sinänsä on melko steriiliä (ellei ole virtsatietulehdusta), mitä ei aina voitu sanoa muista entisaikoina saatavilla olleista nesteistä. Tapasin myös henkilön, joka oli itse kerran käyttänyt tuota hoitomuotoa haavan parantamiseen. Hän muisteli, että tuntui kuin haava olisi parantunut nopeammin kuin tavanomaisilla hoitokeinoilla. Lahtisen mukaan virtsaa käytettiin myös silmäpaskon eli trakooman hoitoon. Samaa vaivaa hoidettiin myös lannan avulla. Keltatautia sairastaville taas juotettiin heidän omaa virtsaansa kahvin seassa.

Pään alueen vaivoihin oli koko joukko erilaisia hoitoja. Kipeän pään ympärille saatettiin kietaista kylmä kääre. Myös ohuet perunan siivut otsalle aseteltuina lievittivät kuulemma päänsärkyä. Myös pään hieromista etikalla ja ammoniakin haistelua käytettiin. Ja tunsivatpa suodenniemeläiset jo aspiriinikin vuoteen 1917 mennessä!

Hammassärky oli varmaan viheliäinen vaiva, kun hammaslääkäreitä tai kunnon hammaslääketiedettäkään ei vielä ollut. Kansa koetti selviytyä siitä asettelemalla hampaankoloon pikeä, tervaa tai jopa ruisjauhoissa pyöriteltyä lantaa. Lahtisen mukaan toiset myös pistelivät kipeän hampaan ientä neulalla, ”jotta paha veri pääsee juoksemaan pois”. Mutta olipa hammassärkyyn myös sellaisia konsteja, jotka eivät edellyttäneet suuhun kajoamista: särkyä voitiin hoitaa myös pitämällä kuumia pulloja jalkapohjia vasten tai hautomalla jalkoja kuumassa suolaisessa vedessä. Myös kuhnekylpyjä ja tavanomaista kylpemistä käytettiin. Hyväksi konstiksi hammassäryn hoidossa Lahtinen nimeää posken voitelun spriillä, kamfertilla (nyk. kamferi) tai leinilinimentillä. Hampaiden poistamista vieroksuttiin, koska vaivan epäiltiin vain siirtyvän toiseen hampaaseen.

Oulun ilmoituslehdessä 14.6.1891 olleessa mainoksessa kerrottiin kattavasti
leinilinimentin hyödyistä. Tyytyväisiä käyttäjiä näyttää olleen helppo löytää.

Viime kerralla kommentissa jo muistutettiin kuppauksesta yhtenä suosittuna hoitomuotona. Sen tunsi hyvin Lahtinenkin. Yleensä kuppaus tehtiin selästä, mutta tarpeen vaatiessa ja erityisesti juuri hammassäryn sattuessa kuppaus tehtiin niskasta tai korvan takaa. Myös hierojia kiersi pitäjässä. Lahtinen kertoi monen heistä olleen itseoppineita.

Nykyisin monet vanhat hoidot ovat jääneet jo unohduksiin. Hatunnosto kuitenkin Elli Lahtiselle, joka melkein sata vuotta sitten tuli kirjanneeksi ne muistiin meille luettavaksi. Ja hatunnosto myös niille menneiden sukupolvien edustajille, jotka näillä hoidoilla - tai niistä huolimatta - paranivat.

Lähteet:

727. Vastauksia kyselyyn "Kansanomaiset parannus- ja lääkitystavat" (1917), Kansallismuseon kansatieteellinen käsikirjoitusarkisto.

Lehtileike: Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto.

Suodenniemeläisiä Suomussalmen sotakentillä

Talvisodan syttyessä neuvostojoukot aloittivat etenemisen Suomeen kaikkia rajan yli johtavia teitä pitkin. Sekä vihollisen että puolustajan päähuomio kiinnittyi eteläiseen Suomeen, erityisesti Karjalan kannakselle ja Laatokan pohjoispuolelle, joiden alueilla käytyjä taisteluita on tässäkin blogissa ruodittu. Yhtään vähemmän uhkaava ei kuitenkaan ollut pohjoisenkaan rintamanosan tilanne, jota tässä ja parissa seuraavassa tämän aihepiirin blogijutussa tarkastellaan. Suomussalmen kohdalla Suomi oli kapeimmillaan ja puna-armeijan papereissa tästä kohdasta oli määrä mennä Ouluun ja Ruotsin rajalle saakka. Tämän hankkeen torjumiseen osallistui myös joukko suodenniemeläisiä sotureita.

Pääosassa tässä kertomuksessa on Jalkaväkirykmentti 65 (JR 65), johon ilmeisesti pääosa Kainuun rintamalla palvelleista suodenniemeläisistä kuului. Se oli alun perin muodostettu Täydennysjalkaväkirykmentti 5:n nimellä. Sodan sytyttyä se koottiin ja siirrettiin Ouluun varustettavaksi.

Raatteen tien taistelujen koventuessa pääosa JR 65:stä
siirrettiin pitäjän pohjoisosasta sinne. Vain I pataljoona
jäi edelleen Osasto Suden osaksi.
Kuva: JR 65:n sotapäiväkirjan liitenippu.

Taisteluiden alkuvaiheessa tilanne Kainuussa kehittyi huolestuttavaan suuntaan: Raatteen tien suunnasta odotettu vihollinen rynnistikin rajan yli pohjoisempana Juntusrannan kohdalta. Toinen yllätys oli, että vastassa oli kokonainen vihollisdivisioona, jota vastaan oli asettaa vain noin 3000 suomalaistaistelijaa. Epäsuhta oli huikea, sillä venäläisen divisioonan määrävahvuus oli noihin aikoihin melkein 20 000 miestä. Hyökkääjä pakotti suomalaiset perääntymään ja edettyään Kiantajärven länsirantaa pitkin kohti etelää puna-armeijan 163. Divisioona sai Suomussalmen kirkonkylän haltuunsa.

Näissä oloissa Täydennysjalkaväkirykmentti 5 sai käskyn lähteä rintamalle. Uudella nimellään varustettuna se aloitti matkansa kohti Suomussalmen pohjoisosia. Suodenniemeläisistä tällä reissulla mukana olivat ainakin Urho Autio, Aarne Hakala, Vieno Leppänen, Viljo Lähteenmäki, Otto Mustajoki, Arvid Mäkelä, Väinö Tanhuanpää ja Hannu Tapiola. Rykmentin tiedettiin jo Oulusta lähtiessään olevan varusteiltaan puutteellinen, mutta sen Suomussalmella vastaanottanut everstiluutnantti Paavo Susitaival järkyttyi silti kuinka heikoilla eväillä se oli lähetetty matkaan. Aikanaan hän puki tuntemuksensa Kansa taisteli –lehdessä sanoiksi näin:

”Miesten varusteet olivat kehnot. Eräillä oli jopa tavalliset nauhakengät ja kalossit! Suurin osa väestä oli täysin tottumatonta korpiolosuhteisiin. Sellaisiakin oli, jotka eivät elämässään olleet kertaakaan hiihtäneet. […] Muistan, kuinka minulle kerrankin tultiin kertomaan, että rykmentin viestikalusto käsittää kaksi siviilimallista pöytäpuhelinta – eikä metriäkään kaapelia!”

Näihin aikoihin Kainuussa paukkuivat 40 asteen pakkaset. Myös alueen taisteluiden komentaja eversti Hjalmar Siilasvuo kiinnitti huomiota osaston puutteisiin. Kenttäkeittiöitäkään ei ollut. Vähistä varastoista oli kuitenkin yritettävä korjata tilannetta, jotta joukosta tulisi taistelukelpoinen.

Kainuun mottitaistelut tuottivat kipeästi kaivattua täydennystä
omien joukkojen varusteisiin. Tässä tutkitaan Raatteen tien
taisteluiden tuloksena suomalaisten haltuun jääneitä puna-
armeijan suksia. Nämä sotatoimet porautuivat myös monen
suodenniemeläisen muistiin. Kuva: SA-kuva 10394.

Ennen pitkää ilmeni, että vihollisen voimat eivät riittäisi etenemiseen Suomussalmen kirkolta kohti länttä. Ryhmä Susi, johon JR 65:kin kuului, kykeni katkaisemaan Suomussalmen kirkonkylää miehittäneen divisioonan huoltoyhteydet.  Pian se oli suurissa vaikeuksissa ja lopulta sen rippeiden onnistui murtautua ulos saarrostuksesta ja vetäytyä Kiantajärven jäätä myöten Juntusrantaan. Ryhmä Susi siirtyi sen perässä Juntusrannan ympäristön metsiin häiritsemään vihollisen oleskelua ja erilaisesta partio- ja vartiotoiminnasta tuli myös alueen suodenniemeläisten sodan arkea.

Joulukuun 29. päivänä Suomussalmella sattui kaksi suodenniemeläistä tappiota, kun JR 65:ssä palvellut Arvid Mäkelä ja samalla alueella toimineeseen Polkupyöräpataljoona 6:een (PPP 6) kuulunut Tauno Mäntylä haavoittuivat. Ankarista kamppailuista huolimatta suodenniemeläisiltä kuolonuhreilta oli tähän mennessä vältytty. Pääosa JR 65:stä siirrettiin vuoden vaihtumisen jälkeen etelämmäs kuuluihin Raatteen tien taisteluihin rykmentin I pataljoonan jäädessä Juntusrannan suunnan vartiointitehtäviin. Pian suodenniemeläisittäin hyvä onni miestappioiden suhteen kuitenkin kääntyi, kun Juntusrantaa piirittäneen konekiväärikomppanian (1.KKK/JR 65) miehet joutuivat 5.1.1940 kovaan kranaattisateeseen. Sotapäiväkirjaan tuosta tapahtumasta kirjoitettiin näin:

”Ryssä ampui kranaatteja oikein pirusti. Niitä tuli tuhottomasti etulinjoille. Meillä oli II ja III joukkue aivan pahimmassa tulessa. Meiltä kaatui alik Autio Urho ja haavoittui Kingelin Paavo sekä Kulmala Sulo. Kingelin jalkoihin sekä Kulmala käteen. Miehet kovasti väsyneitä ja nälkäisiä.”

Tekstissä mainittu alikersantti Urho Autio oli Säkkijärven poikia, joskin talvisodan aikana hän jo asui Pajuniemessä. Siviilissä autonkuljettajana toiminut Autio oli kaatuessaan 26-vuotias. Viimeisen leposijansa hän sai Ylämaan sankarihautausmaalla.

Näihin aikoihin Raatteen tiellä käytiin kovia taisteluja, kun 163. Divisioonan avuksi tulossa ollut ukrainalainen 44. Divisioona oli itse tullut pysäytetyksi ja pilkotuksi motteihin tien varrelle. JR 65:stä näihin taisteluihin osallistuivat II ja III pataljoona ja Suodenniemen miehistä tällä suunnalla olivat ainakin ylempänä mainittu Hannu Tapiola, Sissipataljoona 1:ssä (SissiP 1) palvellut Kalle Rajaniemi sekä Pioneeripataljoona 9:ssä (Pion.P 9) ja 15:ssä (Pion.P 15) mukana ollut Arvo Ojala. Raatteessa Suodenniemeltä oli myös Viljo Kalliokoski, jonka joukko-osasto on jäänyt hämärän peittoon.

44. Divisioona tuhoutui Suomussalmella mutta Juntusrannan vihollinen onnistui pitämään itsellään rauhantekoon saakka. Kuin ihmeen kaupalla Suodenniemi ei menettänyt Suomussalmen suunnalla enää enempää poikiaan. Alkuun vajavaisesti varustetut joukot olivat suorittaneet tehtävänsä kaiken kestäen. Kovemmat ajat olivat kuitenkin vielä edessä, kun Raatteen tien tilanteen selkiinnyttyä rykmentti siirrettiin Kuhmoon, jossa jälleen oltiin ylivoimaa vastassa. Siitä kuitenkin enemmän seuraavassa sotatarinassa.

Lähteet:
Jalkaväkirykmentti 65:n 1. konekiväärikomppanian (1.KKK/JR 65) sotapäiväkirja 23.12.1939-6.1.1940, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jalkaväkirykmentti 65:n I pataljoonan (I/JR 65) sotapäiväkirja 16.10.1939-16.3.1940, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Paikallissanomat 1.2.1940.
Siilasvuo Hjalmar: Suomussalmen taistelut. Otava, Helsinki 1940.
Susitaival Paavo: Sattuipa Suomussalmella II, Kansa taisteli 1/1983, s. 17-20.
Talvisodan historia 3 (WSOY 1978).
Urho Aution valokuva: Vapautemme hinta. Sodan 1939-1940 sankarivainajat. Suomen Kuvalehti, Helsinki 1941.

Eläköön-huutoja keisari Aleksanterille

Maaliskuun 2. päivänä vuonna 1880 oli Suomessa ja koko Venäjän keisarikunnassa suuri juhlapäivä. Vuonna 1855 valtaan noussut keisari Aleksanteri II oli tuona päivänä ollut vallassa 25 vuoden ajan. Päivä oli yleinen vapaapäivä ja erilaisia juhlallisuuksia vietettiin monella paikkakunnalla aamusta iltaan. Juhlinta oli epäilemättä varsin vilpitöntä, olihan Aleksanteri täällä hyvin suosittu. Hän oli säilyttänyt Suomen autonomiaan liittyneet erivapaudet ja laajentanutkin niitä: saapuessaan vuonna 1863 rankkasateessa Helsinkiin hän oli avannut ensimmäiset valtiopäivät yli 50 vuoteen ja siitä alkanut valtiopäivätoiminta on jatkunut katkeamattomana meidän aikoihimme saakka. Pian sen jälkeen Suomi sai oman rahan, markan, ja seuraavaksi keisari kohotti suomen kielen tasavertaiseksi hallintokieleksi ruotsin rinnalle – tosin 20 vuoden siirtymäajalla.

Vihamiehiäkin hänellä maailmalla silti riitti. Puolassa hän oli kukistanut siellä leimahtaneen kapinan ja sen jälkeen vienyt puolalaisilta itsehallinnon. Ja vaikka Aleksanteri oli siirtänyt Venäjää aimo askelen eteenpäin vapauttamalla maaorjat vuonna 1861 oli maan demokratisoimista ja perustuslakia vaatinut Narodnaja volja (Kansan tahto) –järjestö jo monta kertaa yrittänyt toimittaa hänet pois päiviltä.

Aleksanteri II:n 25-vuotista hallituskautta
juhlittiin näkyvästi Suodenniemelläkin.
Kuva: Wikimedia Commons

Maaliskuun 2. oli kuitenkin juhlan aikaa. Aamulla kirkoissa ympäri valtakuntaa pidettiin juhlajumalanpalveluksia ja klo 10 täyttyi Suodenniemelläkin kirkko seurakuntalaisista. Pitäjässä virkaatekevänä ylimääräisenä pappina toiminut Gustaf Vermanen piti saarnan, jossa pyysi varjelusta sekä keisarille että koko keisarilliselle perheelle.

Illalla kokoonnuttiin iltamiin, jotka järjestettiin Kuulialla Pajuniemessä. Paikalla oli yli 300 juhlijaa ja taloa oli monin tavoin laitettu juhlakuntoon, kuten nimimerkki Siwulta katselia myöhemmin todisti Koi-lehdessä:

”[…] Asuinhuone oli kauniisti koristettu liinavaatteilla, havuköynnöksillä sekä nuorilla kuusilla. Oven päällä oli monivärisillä, läpitse kuultavilla latinan kirjaimilla kirjoitus: Eläköön Keisari ja Suuriruhtinaamme Aleksander II. Peräikkuna havuilla kaunistettu ja tässä palava A II ja ulkopuolella rappusten oven päällä monen värisistä lyhdyistä valmistettu A.” Samaa juhlaa Satakunta-lehdessä selostaneen nimimerkki The alderin mukaan lyhtymuodostelma ”lumoavasti viehätti sekä silmää että mieltä”.

Aamulla kirkossa saarnannut pastori Vermanen piti juhlassa avauspuheen. Sen jälkeen huudettiin kolmesti "Eläköön Aleksander II Suomen Suuriruhtinas", mitä Siwulta katselian mukaan seurasi kuoron kaksiäänisesti laulamana Maamme-laulu sekä muita isänmaallisia lauluja. Maamme-laulu sanoitettiin suomeksi uudelleen vuonna 1889, joten Kuulialla kuultu esitys ei liene ollut sama kuin se jonka me osaamme. Kovin tuttu se olisi tietysti ollut meillekin. Kuoroesitysten jälkeen ohjelmassa seurasi tanssia kuuden soittajan säestyksellä. Tanssin lomassa kuultiin vielä Pohjakylässä asuneen maakauppias Blåstedtin hyvin innostuneeksi kuvattu puhe, jonka jälkeen seurasi taas eläköön-huutoja ja Suomen poika –niminen laulu. Kiinnostavaa on huomata, ettei kansallinen isänmaallisuus ollut mitenkään ristiriidassa keisarin juhlinnan kanssa: hänen muistamisensa lomassa sopi hoilata Maamme-laulua.

Kuulian tila vuoden 1961 peruskartassa.

Juhlintaa kesti pikkutunneille saakka ilmeisen hyvissä  tunnelmissa, vaikkakin The alderin mukaan joidenkin osallistujien pieni kärhämä oli illan aikana varjostanut juhlavaa tilaisuutta.

Päivän ohjelmaan kuului joka puolella, että juhlallisuuksien yhteydessä kerättiin tai osoitettiin varoja johonkin hyvään ja keisarille omistettuun hankkeeseen. Sinä päivänä Suomeen syntyi monta Aleksanterin koulua ja rahastoa. Suodenniemelläkin iltamien tuotto, noin 200 markkaa, päätettiin sijoittaa korkoa kasvamaan siksi kunnes pitäjään saataisiin kansakoulu. Silloin tämän Aleksanteri II:n apurahastoksi nimetyn kassan korkotuloja oli määrä käyttää etevimpien köyhien oppilaiden tukemiseen.

Hyvä tahto ja toivottu varjelus eivät kuitenkaan auttaneet Aleksanteria enää kovin pitkälle. Melkein tarkalleen vuosi juhlinnan jälkeen erään Narodnaja voljaan kuuluneen puolalaisen aktivistin onnistui haavoittaa häntä käsipommilla Katariinankanavan sillalla Pietarissa. Pidetty ja vihattu keisari menehtyi vähän myöhemmin vammoihinsa kotonaan Talvipalatsissa. Hänen paikkansa otti jykevä ja loistokkuutta karttanut Aleksanteri III, jonka aikana Suomen erillisasemaa varjostaneet pilvet alkoivat kerääntyä taivaanrantaan.

Lähteet:
Koi-lehti 23.3.1880 ja Satakunta 17.4.1880, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Wikipedia: Aleksanteri II.
Karttapohja: vanhatpainetutkartat.maanmittauslaitos.fi, Maanmittauslaitos.

Kolme kovaa ukkosta ja yksi maanvyöry

Elokuun ukonilmojen mentyä ohi aloin katsella Kansalliskirjaston historiallisesta sanomalehtikirjastosta, löytyisikö sieltä tietoja entisajan Suodenniemen ukkosista ja muista luonnonilmiöistä. Tällä hetkellä tietokannan vapaasti käytettävät lehtiartikkelit päättyvät vuoteen 1911, joten seuraavat poiminnat ovat sitä vanhemmalta ajalta.

Rajuilma 1600-luvun saksalaisen piirroksen mukaan.
Kuva: Wikimedia Commons

Muutamien omakohtaisten kokemusten perusteella olisin veikannut, että ainakin keskipitäjällä sen halkaiseva järvilinja olisi säästänyt osan pitäjää kovemmilta myräköiltä mutta uusin Tiede-lehti (8/2014) ehti jo kertomaan, etteivät ukkospilvet oikeasti juuri väistele vesistöjä. Kaikkiaan Suodenniemi näyttää joka tapauksessa säästyneen kovin pahalta salamoinnilta mutta muutama niin kova ukonilma oli koettu, että niistä oli lehteenkin kirjoitettu.

Ensimmäinen silmiini osunut uutinen oli Sanomia Turusta –lehdestä, joka kertoi Suodenniemellä 26.6.1880 riehuneesta rajuilmasta. Myräkkä oli ollut niin kova, että Lahdenperässä Mustapään päärakennuksen pärekatto oli riuhtoutunut irti ja lentänyt pitkän matkan päähän. Yhden ulkorakennuksen katon puuskat olivat lentäneet vielä kauemmaksikin. Samana päivänä salama teki kuitenkin kohtalokkaampaa tuhoa pohjoisempana Peräkunnan kohdalla mutta Ikaalisten puolella sijainneessa Katajaluoman torpassa (ilmeisesti samassa joka oli kokenut kovia myös vuonna 1808). Siellä salama iski kuoliaaksi torpan 22-vuotiaan rengin Juha Juhanpojan sekä tämän mukana olleen hevosen. Heitä ei ollut kuulunut takaisin ruoka-aikaan mennessä ja etsimisen jälkeen molemmat löydettiin pellon laidalta kuusen juurelta.

Vuonna 1889 saatiin Satakunta-lehdestä lukea,
kuinka salamanisku oli polttanut Taavetti Kulkun
omistaman rakennuksen Pajuniemessä.

Vanhojen sanomalehtien selailun perusteella näyttää siltä, että paimenen ammatti on ollut entisajan vaarallisimpia, mitä ukkoseen tulee. Työhön kuului varmaan paljon oleskelua avoimilla paikoilla ja ilmeisesti myös suojautumista puiden alle sateen ajaksi. Tähän liittyvä uutinen kiiri Satakunta-lehteen Pajuniemestä kesäkuun alussa 1889. Siellä muutamiin lehmiä paimentamassa olleisiin torpan tyttöihin iski salama, mutta yhtä mullia lukuun ottamatta kukaan ei onneksi kuollut. Lehti kuitenkin mainitsi, että yksi salaman iskemistä tytöistä oli menettänyt puhekykynsä. Saman ukonilman aikana Pajuniemessä sattui myös toinen vahinko, kun salama poltti yhden Taavetti Kulkun omistaman rakennuksen.

Tampereen Uutiset kertoi
Suodenniemellä koetusta
kovasta ukonilmasta 20.8.1895.

Suodenniemellä jyrisi poikkeuksellisen kovaa myös vuonna 1895, kun elokuun 6.-7. päivien välisenä yönä ”taivas oli muutamina aikoina yhtenä tulimerenä, jotta kaikki luulivat olevan viimeisen päivän tulossa”. Sadevesi täytti ojat. Putajassa torpparit Oskari Wahlman ja Taavetti Korpela menettivät kummatkin hevosensa salamaniskun uhreina. Raskas isku etenkin vilkkaimman sadonkorjuuajan ja syyskylvöjen keskellä. Sama ukkosrintama kylvi jälleen tuhoa myös pitäjän pohjoispäässä: yllä mainitun Katajaluoman naapurissa Sävilammilla kuoli myös hevonen salaman iskettyä.

Näiden ukonilmojen lisäksi silmiini osui toisenkinlainen Suodenniemellä sattunut poikkeuksellinen luonnonilmiö. Keväällä 1899 Luukin talon mailla havaittiin tapahtuneen maanvyörymän. Tampereen Uutisten mukaan kyse oli Suorajärven (oikeasti kyseessä on täytynyt olla Suodenjärvi) pohjoisrinteestä, joka oli sortunut alas järveen. Maavalli ei ollut ihan pieni, sillä se oli ollut 50 sylen (1 syli on noin 2,1 metriä) pituinen ja 10 syltä leveä. Sen paikalla oli nyt avovettä. Jyrkällä rinteellä kasvaneiden puiden latvat vain pistivät eri asennoissa esiin vedestä.

Maanvyörymän seurauksena järvelle noin 80 metrin päähän rannasta oli puolestaan ilmaantunut kuutisenkymmentä metriä pitkä ja parikymmentä leveä saari, joka kohosi vedestä noin 20 sentin verran. Se havaittiin entiseksi järvenpohjaksi, sillä sen päällä oli uitoissa vajonneita tukkeja. Suodenjärvihän oli tuohon aikaan osa metsäyhtiöiden tukinuittoreittiä.

Suodenjärven rantaa voisi joskus käydä ohimennessään tutkailemassa. Josko siellä olisi tuosta vyörymästä vielä jotain nähtävissä.

Lähteet:

Sanomia Turusta 15.7.1880, Satakunta 8.6.1889, Tampereen Uutiset 20.8.1895 ja Tampereen Sanomat 10.9.1899. Kansalliskirjaston historiallinen sanomalehtikirjasto.
Ikaalisten seurakunnan kuolleiden ja haudattujen luettelo 1880.