Kirkon penkissä

Kaivoin hiljattain Digitaaliarkistosta esiin Suodenniemen seurakunnan arkistossa olevat pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat, joihin tiesin kirkon penkkijärjestyksen sisältyvän. Innoittajana tälle kaivelulle toimi tyrvääläinen Ametsapuro, joka jokin aika sitten selvitteli omassa blogissaan Tyrvään emäkirkon istumajärjestystä. Suodenniemen penkkijärjestys on tehty kesäkuussa 1846, kun kirkko oli 15-vuotias. Kirkon ulkovuoraus oli saatu hiljattain valmiiksi ja oli tullut aika päättää kuka saisi istua missäkin.

Alun alkaen Suodenniemen kirkkoon ei pitänyt lainkaan laatia penkkijärjestystä. Uuden kirkon valmistumisen jälkeen pidetty pitäjänkokous nimittäin totesi, että vaikka suuret talot olivat toimittaneet rakennustyömaalle enemmän tarveaineita oli päivätöitä tehty miesluvun mukaan, mikä usein kääntyi pienempien talojen eduksi. Siksi ei ollutkaan itsestään selvää, että parhaat paikat kuuluisivat aina suurimmille taloille. Kokous päättikin, että mikäli penkkijärjestystä ollenkaan tehtäisiin, perustuisi se arvontaan.

Aikanaan kuitenkin huomattiin, että edelleen voimassa ollut vuoden 1686 kirkkolaki määräsi nimenomaan, että istumajärjestys oli tehtävä ja että sen tuli perustua tilojen kokoon eli manttaaliin. Näin ollen suurimmat talot saivat paikkansa kirkon etuosasta, kun taas maattomat torpparit ja palvelusväki istutettiin pääkäytävän kahdelle viimeiselle riville, osaan ristikäytävän varren penkeistä sekä lehtereille, jollainen silloin oli myös kirkon etuosassa nykyisten ilmastointiaukkojen luona. Jotkut sen vielä muistavatkin.

Suodenniemen kirkon penkkirivejä kuvattuna kesällä 2014.
Kuvassa vasemmalla miesten puoli, oikealla naisten.

Paikkoja jaettaessa eräiden talojen vanhat synnit kostautuivat, kun kirkon rakennustöihin muita vähemmän osallistuneet joutuivat tyytymään sijaansa heikompaan paikkaan. Näin esimerkiksi puolen manttaalin suuruisen Taipaleessa sijainneen Kotajoen talon paikka oli ristikäytävän varrella 2. rivissä, kun taas samansuuruisen Lahdenperässä sijainneen Sävilahden talon paikka oli pääkäytävän varrella rivillä 7. Kotajoen lisäksi tästä näpäytyksestä joutuivat osallisiksi myös Isoveden, Järvenpään, Korkiakosken, Näätäkosken, Ristijoen ja Sarkosen talot. Joukossa on useita pitäjän pohjoisosan uudistiloja, joilla on hyvinkin voinut olla myöhäisen perustamisensa vuoksi heikommat edellytykset osallistua pitäjän julkisiin töihin kuin manttaaliltaan saman kokoisilla pitäjän keskiosien taloilla.

Kirkosta oli varattu paikkoja myös erityisryhmille. Ensimmäiset kaksi riviä oli varattu säätyläisille (ståndspersoner) ja matkalaisille (resande). Ensin mainitut eivät kuitenkaan tarvinneet paljon tilaa, sillä erään näkemäni luettelon mukaan pitäjässä oli 1800-luvun puolivälissä vain yksi säätyläisiin luettu henkilö. Kuka hän oli, en ole selvittänyt. Eräät saattoivat myös käytännön syistä saada paikan ensimmäisiltä riveiltä. Miesten puolen (eli kirkon perältä katsoen oikean puolen) 2. penkkiriville saivat astella vanhukset, huonokuuloiset ja "hauraat" (bräckliga). Ristikäytävän rivi 5 oli puolestaan varattu pitäjän käsityöläisille (gerningsmän).

Siitä kuinka tunnollisesti paikkajakoa käytännössä noudatettiin on säilynyt hieman toisistaan poikkeavia kertomuksia. Löysin sellaisia käydessäni viime keväänä tutkimassa Kansanrunousarkiston kokoelmia. Kaksi kertojaa sanoi, että paikoista oltiin välillä hyvinkin tarkkoja mutta kolmannen mukaan kirkossa sai istua vapaasti missä halusi. Käytäntö on ehkä ajan mittaan muuttunut, mutta jakoa noudatettiin ainakin vielä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.

Alkuperäisten penkkirivien määrät näkyvät
tässä kirkon pohjapiirustuksessa vuodelta 1823.
Sittemmin niitä on ainakin jonkin verran muutettu,
ilmeisesti väljyyden lisäämiseksi. Piirustuksen oikeassa
laidassa erottuvat muuten kirkon suunnittelijoiden
Charles Bassin ja A. W. Arppen nimikirjoitukset.

Kun aikoinaan katselin penkkijärjestystä ensimmäisiä kertoja aloin miettiä, että nuo vanhat nimet pitäisi kirjoittaa penkkirivien päätyihin muistoksi yhdestä vaiheesta kirkon pitkän historian varrelta. Sittemmin kuitenkin huomasin, että rivien määrää on aikojen saatossa vähennetty. Tuossa vieressä olevassa kirkon pohjapiirustuksessa rivit on piirretty kuten ne ovat olleet, sillä niiden määrät voi tarkistaa kirkon kalustoluettelosta. Rivien vähennys tapahtui ehkä vuonna 1960, jolloin sisätiloja korjattiin perusteellisesti arkkitehti Veikko Larkaksen suunnitelman mukaan. Silloin poistettiin paitsi yllämainittu itäinen lehteri myös penkkirivien ovet.

Laitan tähän jutun lopuksi aukikirjoitetun luettelon tuosta kiinnostavasta penkkijaosta:

Rivin numero	Haltijat
1 ja 2	Matkustavaiset ja säätyläiset Miesten (=kirkon perältä katsoen oikean) puolen 2 riville saivat mennä myös vanhukset, huonokuuloiset ja ”hauraat”
3	Mustapää, Iso-Mustajärvi, Noukka ja Leppälammin Seppä
4	Turppa, Pälänen, Koppelo ja Isosävi
5	Wähä- ja Isokero, Kela ja Tuori
6	Vähäsävi, Kiiso, Väissi ja Raatsi
7	Heikkilä, Sävilahti, Luuki ja Joensuu
8	Sillanpään torppa, Pirttijärvi, Makkonen ja Iso-Prusi
9	Kanni, Hujo, Palomäki ja Leppäniemi
10	Isotalo, Erkkilä, Kiili ja Pukka
11	Tahlo, Saksa, Rosi ja Kuulia
12	Riihimaa, Hujulahti, Rantala, Husari
13	Pösö, Kalliokoski, Kakkurilammi ja Vähä-Prusi

  
Tässä välissä jaettiin ristikäytävän penkkirivejä näin:

Rivin numero	Haltijat
1	Marjamäki, Uusi- ja Vanhakulku ja Kepuli
2	Sarkonen, Perttala, Korkeenalanen ja Kotajoki
3	Kari ja Karo sekä Ala- ja Yli-Kurki
4	Kalhu (molemmat), Wirko* ja Korkiakoski
5	Seurakunnan käsityöläiset

* Wirko tarkoittaa Sävin kylän eteläpuolella sijainnutta mouhijärveläisen Tuiskun torppaa Jylliä (tai Gylli). Sen nimeksi mainitaan joissakin kirkonkirjoissa myös Wirkkonenä.  

Ja lopuksi jakoon tulivat pääkäytävän penkkirivit 14-18:

Rivin numero	Haltijat
14	Iso- ja Vähälähteenmäki, Nygård [=Uusitalo eli Markkula] ja Kina
15	Ristijoki, Näätäkoski, Isovesi, Järvenpää
16	Johan Kukonniemi, Mäkelä tai Alhajärvi, Kivistö, Sävin Majamaa ja Sävin Seppä
17	Kuorsumaan Jaakola, Seppälä, Andila, Mäkelä ja Koivula (molemmat)
18	Erola, Majamaa, Mattila ja Karl Kukonniemi

   
Loput penkit ja lehterit olivat pitäjän torpparien, itsellisten, palkollisten ja muun väen käytössä.

Lähteet:
Suodenniemen kirkonkokouksen pöytäkirja 14.6.1846, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen kirkon kalustoluettelo vuodelta 1843, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Kirkon pohjapiirustus: Suodenniemen kirkon rakennuspiirustukset 1823-1839, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen yleiskyselyn vastausaktit 3b, 7 ja 8. Kirkollisen kansanperinteen arkisto, SKS:n Kansanrunousarkisto.
Piilonen Juhani: Sastamalan historia 2. 1300-1860. Vammalan kaupunki, Vammala 2007.

Suodenniemeläisiä Kuhmon korpitaisteluissa – osa 1

Edellisessä suodenniemeläisten talvisotaa käsitelleessä jutussa oltiin Suomussalmella, jossa pitäjäläisiä oli mukana muun muassa Juntusrannan varmistuksessa ja kuuluisalla Raatteen tiellä. Jutun keskiössä oli Jalkaväkirykmentti 65 (JR 65), kuten tässäkin tarinassa.

Saunajärven motin aluetta päivä rauhanteon jälkeen. Kuva: SA-kuva 7301.

Jo talvisodan ensimmäisenä päivänä puna-armeija tunkeutui Suomussalmen eteläpuolella olevan Kuhmon alueelle. Toisena päivänä se iski siellä Kuusijoki-linjana tunnettua puolustusasemaa vastaan ja pakotti vähälukuiset suomalaiset perääntymään. Hyökkäämässä oli täälläkin kokonainen divisioona, kuten samoihin aikoihin Suomussalmellakin. Sen kokoluokan joukkojen keskitykset korpimaastossa olivat suomalaisille ikävä yllätys ja valtava koetus, koska voimien epäsuhta sodan osapuolten välillä kasvoi pelottaviin mittasuhteisiin.

Kuten Suomussalmella niin täälläkin venäläiset saavuttivat ensin menestystä, ei vähiten siksi että suomalaisilla ei alkuun ollut lainkaan panssarintorjunta-aseita. Kuhmon taisteluja johtaneen eversti Hjalmar Siilasvuon muistelmakirjasta Kuhmo talvisodassa syntyvän vaikutelman mukaan puolustus oli vaikeuksissa heti kun ensimmäinenkin hyökkäysvaunu ilmestyi näkyviin. Niitä voitiin torjua lähinnä vain murrostamalla eli kaatamalla isoja puita niiden kulkureitille. Vasta panssarintorjuntatykkien saaminen sotasaaliiksi alkoi parantaa tilannetta.

Alkuvaiheen taistelut johtivat tilanteen tasaantumiseen ja rintaman vakiintumiseen jos ei paikalleen niin ainakin alueellisella tasolla. Vihollinen saatiin myös ajettua ahtaalle. Kuusijokilinjakin vallattiin takaisin ja se pysyi suomalaisten hallussa melkein sodan loppuun saakka. Sen lisäksi sellaiset paikat kuin Löytövaara ja Saunajärvi pysyivät sodan näyttämöinä sen loppuun saakka.

Ylempi kartta kuvaa Saunajärven kannaksen
asemia helmikuun 9. päivän hyökkäyksen aikoihin. Punaisen
ympyrän keskellä lienee talo, jonka valtaamiseen 1./JR 65 yhdeksäntenä
päivänä pyrki. Alemman eli Saunajärven kannaksen nykyisen kartan
perusteella näyttäisi siltä, että samalla kohdalla on vieläkin talo
nimeltään Kannas. Ylempi kartta: I/JR 65:n sotapäiväkirjan liite 67.
Alempi kartta: paikkatietoikkuna.fi

Tammikuussa Suomussalmelta Kuhmoon siirretty JR 65 otti osaa vihollisen maahantunkeutumisen patoamiseen. Kuhmon tilanne muodostui mottisodaksi, kun vihollinen oli eristetty useaan eri kohtaan rajalta Kuhmon kirkonkylään vievän maantien varrelle. Iskut tänne hyökänneen 54. Divisioonan osista muodostuneita keskittymiä vastaan jatkuivat herpaantumatta, jotta niissä sitkeästi puolustautuva vihollinen saataisiin laskemaan aseensa. Tällaisessa tehtävässä oltiin myös helmikuun alkupuolella 1940, kun rykmentin 1. komppania (1./JR 65) hyökkäsi toistuvasti Saunajärven kannaksella ollutta mottia vastaan. 

Sotapäiväkirjasta näkyy, miten pitkään jatkuneet taistelut, puutteelliset olot, kylmyys ja kärsityt tappiot olivat vaikuttaneet miesten moraaliin: mielialan raportoitiin useana päivänä olleen alhainen ja nälkä oli jatkuvasti vieraana.

Helmikuun 9. päivänä todellisuus oli taas vahvasti läsnä kun tehtävänä oli jälleen iskeä päin Saunajärven mottia. Kohteena oli kannaksen keskellä, hyökkäyskaistan vasemmalla laidalla ollut talo, joka ilmeisesti näkyy oheisessa kartassa. I pataljoonan (I/JR 65) sotapäiväkirja kertoo tuosta hyökkäyksestä varsin suoraviivaisesti näin:

[Klo] 12.30-13.00 tykistövalmistelua
[Klo] 13.00 alkoi hyökkäys, suunta ilmenee liite 67
[Klo] 17.00 mennessä oli vain 200 metriä edetty vihollisen voimakkaan tulen pysäyttäessä hyökkäyksen. Tappiot 3 kuollutta ja 8 haavoittunutta.

Yksi näistä kaatuneista oli 1. komppaniassa palvellut suodenniemeläissyntyinen Kalle Kuusjärvi. Sodan syttyessä hän tosin asui Mouhijärvellä, jonka sankarihautausmaahan hänet on haudattu.

Mieliala oli jälleen apea, koska hänen lisäkseen oli menetty kaksi muutakin miestä eikä hyökkäysyrityksille näyttänyt olevan loppua. Saunajärven taisteluiden kovuudesta kertoo osaltaan se, että niiden jälkiltä maastosta kerättiin keväällä 1941 yhteensä 11 junanvaunullista sotaromua.

Saunajärven motti piti puoliaan sodan loppuun saakka. Kuhmon sotatoimissa oli silti alkamassa uusi vaihe, kun pysäytettyä ja nurkkaan ahdistettua vihollista ryhdyttiin tuhoamaan. Edessä oli kunnian päiviä mutta myös raskaita uhreja. Siitä lisää seuraavassa Kuhmon taisteluita koskevassa jutussa.

Lähteet:
Jalkaväkirykmentti 65:n 1. komppanian (1./JR 65) sotapäiväkirja, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Jalkaväkirykmentti 65:n I pataljoonan (I/JR 65) sotapäiväkirja ja sen liitteet, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.

Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007. 

Selén Kari & Pylkkänen Ali: Sarkatakkien armeija: suojeluskunnat ja suojeluskuntalaiset 1918-1944. WSOY, Helsinki 2004, s. 479.

Siilasvuo Hjalmar: Kuhmo talvisodassa. Otava, Helsinki 1944.

Talvisodan historia 3 (WSOY 1978).

Havaintoja Suodenniemen vanhoista kulkureiteistä

Selailin tässä eräänä iltana Jyväskylän yliopiston julkaisuarkistoa ja törmäsin kiinnostavaan vanhan Mouhijärven pitäjän kulkureittejä esittävään karttaan. En ole sellaista ennen nähnyt, vaikka olen joskus etsinytkin. Karttalöytö avasikin kiinnostavan ja harvinaisen ikkunan Suodenniemen kulkuteihin aikana ennen pitäjän nykyisten maanteiden valmistumista.

Kartan laatimisaika on ikävä kyllä hämärän peitossa, osin sen puutteellisten lähdemerkintöjen vuoksi. Sen alkuperäisen sijainnin tietäen voisi myös ajoituksesta saada lisätietoja. Suodenniemen vanhan saarnahuoneen sijainti siinä näkyy, joten sen perusteella ajoituksen voi rajata vuosien 1685 (jolloin ensimmäinen saarnahuone valmistui) ja 1831 (jolloin uusi kirkko valmistui Koippurinmäelle) välille. Joku karttaa tutkiva voi löytää siitä muitakin merkkejä, joilla ajoitusta voisi tarkentaa.

Vanha Pohjanlahden erätie oli edelleen käytössä tämän
kulkureittejä kuvaavan kartan valmistuessa. Järvilinjareittiä
Suodenniemeltä Laviaan kuljettiin kesät talvet.

Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi Suoden-, Palo-, Miekka- ja Lavijärven kautta kulkeneeseen väylään, jonka Johannes Maukonen jo toi esiin Pirulanvuorta koskevissa muistiinpanoissaan. Hän mainitsi reitin olleen ”jo ammon ajoista” käytetyn talvitien mutta lienee sitä käytetty kesälläkin ennen Suodenniemen ja Lavian välisen tien valmistumista. Maukosen mukaan tätä kautta kuljettiin Porin puoleen, mutta kartan perusteella Laviasta saattoi matkata muuallekin, kun tie haarautui siellä eri suuntiin.

Toinen kiinnostava kulkuväylä meni Pajuniemen halki Heinijärven rantaan ja sen yli kohti Kuorsumaata. Tämä lienee tunnettu kuorsumaalaisten vanha kirkkotie, josta Suodenniemen historiakirjassa on kerrottu. Tätä väylää on kai käytetty talvellakin, koska sen vieressä on Pajuniemen isojakokartan mukaan sijainnut Rekitie-nimisiä niittyjä. Tällä etapilla tapahtui toukokuun 21. päivänä vuonna 1820 tunnettu onnettomuus, kun Kuorsumaan Erolan torpparin Göran Henricsonin vene kaatui Heinijärvellä Keltinsaaren luona ja Henricson, hänen kaksissakymmenissä olleet poikansa ja tyttärensä sekä kaksi muuta veneessä ollutta hukkuivat.

Mielenkiintoinen on myös karttaan merkitty Mouhijärven puolelta Kortejärvestä Märkäjärven kautta Kirkkojärvelle kulkenut reitti. Siitä on kirjoitettu täällä jo aikaisemmin. Jouko Saikkala selvitti jo 1930-luvulla, että reittiä oli käytetty jo varhaisten eränkävijöiden toimesta matkattaessa Karkusta nykyisen Merikarvian kohdalta Pohjanlahdelle. Kiinnostavaa nähdä, että väylää näyttää käytetyn vielä tämän kartan laatimisen aikaan. Myös tuon eräreitin eteläinen haara on sekin ollut vielä käytössä: se kulki Karkusta Mätikön, Kirkkojärven ja Kallojärven kautta Mouhijärveen, josta ylös Kirkkojärvelle ja siellä pohjoiseen reittiin yhdistyen kohti Laviaa.

Mouhijärvi oli monien reittien risteyskohta. Ainakin osa
näistä reiteistä oli käytössä myös talvisin.

Näiden ennestään jossain määrin tiedossa olleiden väylien lisäksi kartta tarjoaa joitain ainakin itselleni vähemmän tuttuja reittejä. Nykyiseltä keskipitäjältä on päästy Mouhijärvelle Jyrmysjärven yli Hyynilänkankaan harjua seuraten Hyynilään, melkeinpä samaa reittiä kuin mihin sittemmin rakennettiin maantie. Kittilästä emäkirkolle päin on puolestaan päässyt Irriäisten ja Kallojärven kautta. Kiinnostava on myös Koivuniemen kylästä Lahdenperän suuntaan mennyt maareitti. Se lienee talvitie, koska Märkäjärvellä se kulkee vuoroin maalla ja vuoroin vedessä.

Karttaan on merkitty myös useita vesiteitä, jotka ilmeisesti ovat olleet tuohon aikaan kulkukelpoisia. Yksi tuollainen vesitie on Alhajärvestä Mouhijärveen kulkenut oja. Siinä vettä ainakin lienee riittänyt, sillä sen varrella on aikanaan ollut vesimyllykin. Heinijärvestä näyttää päässeen Karhijärvelle – taas yksi uusi tieto vanhoista vesiteistä. Ja Sävin suuntaankin on päässyt aika pitkälle vettä pitkin.

Kaikkiaan tämä alkuperältään vähän epäselväksi jäänyt kartta tarjoaa kiinnostavaa katseltavaa itse kullekin. Vanhoihin karttoihin tuntuu aina pätevän yksi sääntö: jokainen tekee niistä omat kiinnostavat löytönsä. Niin varmasti tästäkin.

Lähteet:

Mouhijärven seudun kartta, Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto.
Suodenniemen seurakunnan vuoden 1820 kuolleiden luettelo, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Peltomaa Seppo: Heinijärvi. Lawiaa: Lavia-Seuran joulujulkaisu 2012, s. 29-32.

Siankärsämöä ja leinilinimenttiä

Siitä onkin kulunut jo jonkin verran aikaa, kun viimeksi lueskelin opettaja Elli Lahtisen vuonna 1917 muistiinkirjoittamia vanhan kansan lääkintäkonsteja. Kuten jo edellisellä kerralla mainitsin, kertoi hän muistiinkirjaamiensa parannus- ja lääkitystapojen olleen sellaisia, että jokainen Suodenniemellä syntynyt ne vallan hyvin tunsi.

Suopursu oli ennen keuhkotautilääke.
Kuva: Wikimedia Commons

Vanhalla kansalla oli koko joukko tapoja ehkäistä erilaisia vaivoja ja päästä niistä eroon. Sitä mitkä hoidot toimivat ja mitkä eivät ei Lahtinen kerro, mutta ainakin erilaisia luovia ratkaisuja käytettiin.

Moniin vaivoihin haettiin apua kasvikunnasta. D-vitamiinin puutteesta johtuvaa riisitautia lääkittiin riisiruoholla (nyk. katinlieko) höystetyllä keitolla. Siankärsämöä – tai pyörtänöpöllöä kuten Lahtinen sitä nimittää – tavattiin liottaa kuumassa kahvissa ennen sen juomista sydänvaivojen helpottamiseksi ja keuhkotautiset saivat juodakseen kuumaa vettä, jossa oli liotettu suopursuja. Rautalehteä eli piharatamoa taas käytettiin ihovaivojen hoitoon yhdessä tervan kanssa.

Mutta käytti vanha kansa myös varsin kotoisia kasveja rohtoina: yskänlääkettä entisajan suodenniemeläiset tekivät keittämällä sipulia maidossa. Porkkanaa käytettiin raakana paiseiden hoidossa – millä tavalla, ei ilmene Lahtisen muistiinpanoista.

Kulkutaudit vaanivat tavan takaa entisajan väestöä. Etenkin liikkuvaiset ihmiset altistuivat monille nyt jo melko tuntemattomille sairauksille. Viinaryyppy näyttää olleen jonkinlainen yleislääke moneenkin vaivaan. Sillä suojauduttiin lavantaudilta, joka Suodenniemellä riehui laajemmin viimeksi nälkävuosien aikana 1860-luvulla. Myös nuuskan käyttämisen sanottiin estävän lavantaudin tarttumista.

Kahvi virkisti myös vanhaa kansaa.
Keltatautisen kuppi oli syytä jättää rauhaan.

Viime kerralla oudoksuin virtsan käyttämistä etenkin haavojen hoidossa. Sittemmin kuitenkin kuulin, että virtsa sinänsä on melko steriiliä (ellei ole virtsatietulehdusta), mitä ei aina voitu sanoa muista entisaikoina saatavilla olleista nesteistä. Tapasin myös henkilön, joka oli itse kerran käyttänyt tuota hoitomuotoa haavan parantamiseen. Hän muisteli, että tuntui kuin haava olisi parantunut nopeammin kuin tavanomaisilla hoitokeinoilla. Lahtisen mukaan virtsaa käytettiin myös silmäpaskon eli trakooman hoitoon. Samaa vaivaa hoidettiin myös lannan avulla. Keltatautia sairastaville taas juotettiin heidän omaa virtsaansa kahvin seassa.

Pään alueen vaivoihin oli koko joukko erilaisia hoitoja. Kipeän pään ympärille saatettiin kietaista kylmä kääre. Myös ohuet perunan siivut otsalle aseteltuina lievittivät kuulemma päänsärkyä. Myös pään hieromista etikalla ja ammoniakin haistelua käytettiin. Ja tunsivatpa suodenniemeläiset jo aspiriinikin vuoteen 1917 mennessä!

Hammassärky oli varmaan viheliäinen vaiva, kun hammaslääkäreitä tai kunnon hammaslääketiedettäkään ei vielä ollut. Kansa koetti selviytyä siitä asettelemalla hampaankoloon pikeä, tervaa tai jopa ruisjauhoissa pyöriteltyä lantaa. Lahtisen mukaan toiset myös pistelivät kipeän hampaan ientä neulalla, ”jotta paha veri pääsee juoksemaan pois”. Mutta olipa hammassärkyyn myös sellaisia konsteja, jotka eivät edellyttäneet suuhun kajoamista: särkyä voitiin hoitaa myös pitämällä kuumia pulloja jalkapohjia vasten tai hautomalla jalkoja kuumassa suolaisessa vedessä. Myös kuhnekylpyjä ja tavanomaista kylpemistä käytettiin. Hyväksi konstiksi hammassäryn hoidossa Lahtinen nimeää posken voitelun spriillä, kamfertilla (nyk. kamferi) tai leinilinimentillä. Hampaiden poistamista vieroksuttiin, koska vaivan epäiltiin vain siirtyvän toiseen hampaaseen.

Oulun ilmoituslehdessä 14.6.1891 olleessa mainoksessa kerrottiin kattavasti
leinilinimentin hyödyistä. Tyytyväisiä käyttäjiä näyttää olleen helppo löytää.

Viime kerralla kommentissa jo muistutettiin kuppauksesta yhtenä suosittuna hoitomuotona. Sen tunsi hyvin Lahtinenkin. Yleensä kuppaus tehtiin selästä, mutta tarpeen vaatiessa ja erityisesti juuri hammassäryn sattuessa kuppaus tehtiin niskasta tai korvan takaa. Myös hierojia kiersi pitäjässä. Lahtinen kertoi monen heistä olleen itseoppineita.

Nykyisin monet vanhat hoidot ovat jääneet jo unohduksiin. Hatunnosto kuitenkin Elli Lahtiselle, joka melkein sata vuotta sitten tuli kirjanneeksi ne muistiin meille luettavaksi. Ja hatunnosto myös niille menneiden sukupolvien edustajille, jotka näillä hoidoilla - tai niistä huolimatta - paranivat.

Lähteet:

727. Vastauksia kyselyyn "Kansanomaiset parannus- ja lääkitystavat" (1917), Kansallismuseon kansatieteellinen käsikirjoitusarkisto.

Lehtileike: Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto.

Suodenniemeläisiä Suomussalmen sotakentillä

Talvisodan syttyessä neuvostojoukot aloittivat etenemisen Suomeen kaikkia rajan yli johtavia teitä pitkin. Sekä vihollisen että puolustajan päähuomio kiinnittyi eteläiseen Suomeen, erityisesti Karjalan kannakselle ja Laatokan pohjoispuolelle, joiden alueilla käytyjä taisteluita on tässäkin blogissa ruodittu. Yhtään vähemmän uhkaava ei kuitenkaan ollut pohjoisenkaan rintamanosan tilanne, jota tässä ja parissa seuraavassa tämän aihepiirin blogijutussa tarkastellaan. Suomussalmen kohdalla Suomi oli kapeimmillaan ja puna-armeijan papereissa tästä kohdasta oli määrä mennä Ouluun ja Ruotsin rajalle saakka. Tämän hankkeen torjumiseen osallistui myös joukko suodenniemeläisiä sotureita.

Pääosassa tässä kertomuksessa on Jalkaväkirykmentti 65 (JR 65), johon ilmeisesti pääosa Kainuun rintamalla palvelleista suodenniemeläisistä kuului. Se oli alun perin muodostettu Täydennysjalkaväkirykmentti 5:n nimellä. Sodan sytyttyä se koottiin ja siirrettiin Ouluun varustettavaksi.

Raatteen tien taistelujen koventuessa pääosa JR 65:stä
siirrettiin pitäjän pohjoisosasta sinne. Vain I pataljoona
jäi edelleen Osasto Suden osaksi.
Kuva: JR 65:n sotapäiväkirjan liitenippu.

Taisteluiden alkuvaiheessa tilanne Kainuussa kehittyi huolestuttavaan suuntaan: Raatteen tien suunnasta odotettu vihollinen rynnistikin rajan yli pohjoisempana Juntusrannan kohdalta. Toinen yllätys oli, että vastassa oli kokonainen vihollisdivisioona, jota vastaan oli asettaa vain noin 3000 suomalaistaistelijaa. Epäsuhta oli huikea, sillä venäläisen divisioonan määrävahvuus oli noihin aikoihin melkein 20 000 miestä. Hyökkääjä pakotti suomalaiset perääntymään ja edettyään Kiantajärven länsirantaa pitkin kohti etelää puna-armeijan 163. Divisioona sai Suomussalmen kirkonkylän haltuunsa.

Näissä oloissa Täydennysjalkaväkirykmentti 5 sai käskyn lähteä rintamalle. Uudella nimellään varustettuna se aloitti matkansa kohti Suomussalmen pohjoisosia. Suodenniemeläisistä tällä reissulla mukana olivat ainakin Urho Autio, Aarne Hakala, Vieno Leppänen, Viljo Lähteenmäki, Otto Mustajoki, Arvid Mäkelä, Väinö Tanhuanpää ja Hannu Tapiola. Rykmentin tiedettiin jo Oulusta lähtiessään olevan varusteiltaan puutteellinen, mutta sen Suomussalmella vastaanottanut everstiluutnantti Paavo Susitaival järkyttyi silti kuinka heikoilla eväillä se oli lähetetty matkaan. Aikanaan hän puki tuntemuksensa Kansa taisteli –lehdessä sanoiksi näin:

”Miesten varusteet olivat kehnot. Eräillä oli jopa tavalliset nauhakengät ja kalossit! Suurin osa väestä oli täysin tottumatonta korpiolosuhteisiin. Sellaisiakin oli, jotka eivät elämässään olleet kertaakaan hiihtäneet. […] Muistan, kuinka minulle kerrankin tultiin kertomaan, että rykmentin viestikalusto käsittää kaksi siviilimallista pöytäpuhelinta – eikä metriäkään kaapelia!”

Näihin aikoihin Kainuussa paukkuivat 40 asteen pakkaset. Myös alueen taisteluiden komentaja eversti Hjalmar Siilasvuo kiinnitti huomiota osaston puutteisiin. Kenttäkeittiöitäkään ei ollut. Vähistä varastoista oli kuitenkin yritettävä korjata tilannetta, jotta joukosta tulisi taistelukelpoinen.

Kainuun mottitaistelut tuottivat kipeästi kaivattua täydennystä
omien joukkojen varusteisiin. Tässä tutkitaan Raatteen tien
taisteluiden tuloksena suomalaisten haltuun jääneitä puna-
armeijan suksia. Nämä sotatoimet porautuivat myös monen
suodenniemeläisen muistiin. Kuva: SA-kuva 10394.

Ennen pitkää ilmeni, että vihollisen voimat eivät riittäisi etenemiseen Suomussalmen kirkolta kohti länttä. Ryhmä Susi, johon JR 65:kin kuului, kykeni katkaisemaan Suomussalmen kirkonkylää miehittäneen divisioonan huoltoyhteydet.  Pian se oli suurissa vaikeuksissa ja lopulta sen rippeiden onnistui murtautua ulos saarrostuksesta ja vetäytyä Kiantajärven jäätä myöten Juntusrantaan. Ryhmä Susi siirtyi sen perässä Juntusrannan ympäristön metsiin häiritsemään vihollisen oleskelua ja erilaisesta partio- ja vartiotoiminnasta tuli myös alueen suodenniemeläisten sodan arkea.

Joulukuun 29. päivänä Suomussalmella sattui kaksi suodenniemeläistä tappiota, kun JR 65:ssä palvellut Arvid Mäkelä ja samalla alueella toimineeseen Polkupyöräpataljoona 6:een (PPP 6) kuulunut Tauno Mäntylä haavoittuivat. Ankarista kamppailuista huolimatta suodenniemeläisiltä kuolonuhreilta oli tähän mennessä vältytty. Pääosa JR 65:stä siirrettiin vuoden vaihtumisen jälkeen etelämmäs kuuluihin Raatteen tien taisteluihin rykmentin I pataljoonan jäädessä Juntusrannan suunnan vartiointitehtäviin. Pian suodenniemeläisittäin hyvä onni miestappioiden suhteen kuitenkin kääntyi, kun Juntusrantaa piirittäneen konekiväärikomppanian (1.KKK/JR 65) miehet joutuivat 5.1.1940 kovaan kranaattisateeseen. Sotapäiväkirjaan tuosta tapahtumasta kirjoitettiin näin:

”Ryssä ampui kranaatteja oikein pirusti. Niitä tuli tuhottomasti etulinjoille. Meillä oli II ja III joukkue aivan pahimmassa tulessa. Meiltä kaatui alik Autio Urho ja haavoittui Kingelin Paavo sekä Kulmala Sulo. Kingelin jalkoihin sekä Kulmala käteen. Miehet kovasti väsyneitä ja nälkäisiä.”

Tekstissä mainittu alikersantti Urho Autio oli Säkkijärven poikia, joskin talvisodan aikana hän jo asui Pajuniemessä. Siviilissä autonkuljettajana toiminut Autio oli kaatuessaan 26-vuotias. Viimeisen leposijansa hän sai Ylämaan sankarihautausmaalla.

Näihin aikoihin Raatteen tiellä käytiin kovia taisteluja, kun 163. Divisioonan avuksi tulossa ollut ukrainalainen 44. Divisioona oli itse tullut pysäytetyksi ja pilkotuksi motteihin tien varrelle. JR 65:stä näihin taisteluihin osallistuivat II ja III pataljoona ja Suodenniemen miehistä tällä suunnalla olivat ainakin ylempänä mainittu Hannu Tapiola, Sissipataljoona 1:ssä (SissiP 1) palvellut Kalle Rajaniemi sekä Pioneeripataljoona 9:ssä (Pion.P 9) ja 15:ssä (Pion.P 15) mukana ollut Arvo Ojala. Raatteessa Suodenniemeltä oli myös Viljo Kalliokoski, jonka joukko-osasto on jäänyt hämärän peittoon.

44. Divisioona tuhoutui Suomussalmella mutta Juntusrannan vihollinen onnistui pitämään itsellään rauhantekoon saakka. Kuin ihmeen kaupalla Suodenniemi ei menettänyt Suomussalmen suunnalla enää enempää poikiaan. Alkuun vajavaisesti varustetut joukot olivat suorittaneet tehtävänsä kaiken kestäen. Kovemmat ajat olivat kuitenkin vielä edessä, kun Raatteen tien tilanteen selkiinnyttyä rykmentti siirrettiin Kuhmoon, jossa jälleen oltiin ylivoimaa vastassa. Siitä kuitenkin enemmän seuraavassa sotatarinassa.

Lähteet:
Jalkaväkirykmentti 65:n 1. konekiväärikomppanian (1.KKK/JR 65) sotapäiväkirja 23.12.1939-6.1.1940, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jalkaväkirykmentti 65:n I pataljoonan (I/JR 65) sotapäiväkirja 16.10.1939-16.3.1940, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Paikallissanomat 1.2.1940.
Siilasvuo Hjalmar: Suomussalmen taistelut. Otava, Helsinki 1940.
Susitaival Paavo: Sattuipa Suomussalmella II, Kansa taisteli 1/1983, s. 17-20.
Talvisodan historia 3 (WSOY 1978).
Urho Aution valokuva: Vapautemme hinta. Sodan 1939-1940 sankarivainajat. Suomen Kuvalehti, Helsinki 1941.