Taipale ei taittunut

Samaan aikaan kun rintama oli koetuksella sekä Kattilaojalla että Laatokan pohjoispuolella, kamppailtiin kiivaasti myös Taipaleessa lähellä Laatokan rantaa. Siellä vihollinen oli joulukuun alussa saavuttanut Taipaleenjoen ja edennyt sen yli alavaan Koukunniemeen mutta sen jälkeen rintama ei ollut enää juurikaan liikkunut. Yrityksiä oli totisesti tehty pitkin Taipaletta ja Suvannon rantaa, mutta ilman merkittäviä tuloksia.

Kuten aiemmin tässä blogissa on todettu, valtaosa suodenniemeläisistä taisteli talvisodassa Keski-Kannaksella, mutta oli pitäjäläisiä myös muilla rintamanosilla melkein koko rintaman pituudella. Taipaleeseenkin heitä oli valikoitunut muutamia. Ainakin Eino Kaasalainen, Nestori Kivikkola, Erkki Leppänen, Arvo Lähdeniemi ja Aaro Rahkjärvi palvelivat sillä suunnalla. Taipaleen Suvannon puoleiselle rannalle sijoittuneessa Jalkaväkirykmentti 21:n 1. komppaniassa  (1./JR 21) oli myös eräs suodenniemeläinen: lahdenperäläinen vänrikki Valto Hujulahti.

Valto Hujulahti
kuvattuna
upseerikurssinsa
kurssijulkaisussa.

Palvellessaan Taipaleessa Hujulahti ei ollut Kannaksella ensi kertaa. Jo varusmiesaikanaan 1930-luvun puolivälissä hän oli palvellut siellä. Silloin kuitenkin Suomenlahden rannan puolella, Terijoelle sijoitetussa Polkupyöräpataljoona 1:ssä (PPP 1). Sieltä tie oli vienyt Reserviupseerikoulun 31. upseerikurssille Haminaan, jonka 1. komppaniasta eli nk. Kärkikomppaniasta hän valmistui joulun alla 1935. Kurssijulkaisussa oli oppilaiden toisistaan kirjoittamat esittelyt, josta Valton kohdalla välittyy kai aikojen alusta jatkunut aselajien välinen leikkimielinen kamppailu:

”Puolusti sekä sanan että tekojen voimalla pp:n mainetta rakuunoiden väitteitä vastaan. Kroonillinen kevyen ryhmän johtaja. Ei liikuskellut paljon Haminan metropoolissa.”

Vaikkei "metropoolissa" niin liikkunutkaan oli Hujulahti silti matkustellut tavallista enemmän. Opiskeltuaan Lavian yhteiskoulussa hän perehtyi maanviljelysammattiin edelleenkin toiminnassa olevalla Koivikon koulutilalla Muhoksella. Terijoen ja Haminan lisäksi hän oli ollut myös Lapin metsäkämpillä, missä hän oli toiminut suojeluosaston johtajana.

Helmikuussa 1940 Valto oli Taipaleessa, jossa kylmyys ja ylivoimainen vihollinen olivat jatkuvasti läsnä. Ties kuinka monta rynnäkköä oli jo torjuttu, mutta loppua ei ollut näkyvissä. Vastapuolen kovaäänislähetykset kehottivat siirtymään Neuvostoliiton puolelle. Hujulahden kanssa samassa rykmentissä palvellut ja noista ajoista muistelmakirjan kirjoittanut Kalle Sistola kertoi, että nämä lähetykset olivat miehistön huumorin välineitä. Vitsailtiin, että olisihan heidän puolelleen menty jos vain olisi ollut enemmän miehiä. Olisi tyhjennetty koko Koukunniemi puna-armeijasta.

Tapahtumien sijoittamisessa maastoon auttaa tämä alla mainitussa
Kalle Sistolan kirjassa julkaistu kartta, mihin myös yksittäiset
tukikohdat on merkitty.

Helmikuun 11. päivä alkoi rauhattomana. Vuorokauden vaihtuessa venäläinen raskas patteri lähetti iskuja suomalaisasemien taakse. Sen lopetettua oma tykistö vastasi, minkä jälkeen ainakin jonkinlainen hiljaisuus laskeutui linjoille. Kello 7 aamulla Hujulahden komppania lähetettiin Erillinen Pataljoonan 6:n (Er.P 6) reserviksi Karmankolo –nimiseen tukikohtaan.

Aamupäivä kului vihollisen tykkitulessa ja korkealla lentäneiden lentokoneitten ääniä kuunnellessa. Pakkasta oli kymmenisen astetta. Pian hävittäjät iskivät asemiin. Niiden iskua seurannut vihollisen jalkaväen hyökkäys saatiin torjuttua. Samaan aikaan taistelut riehuivat myös muualla Taipaleen alueella ja Terenttilässä yhtenä niiden suomalaisuhreista oli suodenniemeläissyntyinen mutta ennen sotaa Mouhijärvelle muuttanut 24-vuotias alikersantti Eino Mäntylä, joka kaatui Jalkaväkirykmentti 19:n (JR 19) riveissä.

Puolen päivän jälkeen venäläiset saivat vallattua lähinnä Suvannon rantaa olleen tukikohta 1:n (merkitty oheiseen karttaan) ja kello 13.20 Hujulahden komppania sai käskyn ryhtyä hyökkäykseen Karmankolosta kohti länttä pysäyttämään vihollisen mahdollisia asemien vyörytysyrityksiä. Liikkeellä se oli puolta tuntia myöhemmin. Vihollinen oli koko tämän ajan aktiivisesti toiminnassa ja komppaniasta määrättiin pian osia vahvistamaan rynnäköinnin voimasta ratkeilevaa puolustuslinjaa. Hyökkäykset saatiin torjuttua mutta ykköstukikohta pysyi vihollisen hallussa.

Viimeisiä suomalaissotilaita poistumassa Karmankolon
korsusta muutamia päiviä talvisodan päättymisen
jälkeen. Kuva: SA-kuva 8160.

Kun tukikohtaa ei saatu päivän valon aikana vallattua takaisin, päätettiin sitä vastaan hyökätä koko I pataljoonan voimin illan hämärryttyä. Iskuun käytiin klo 22.45 ja klo yhdeltä yöllä tukikohta oli jälleen suomalaisten hallinnassa. Taistelun kovuutta kuvaa, että Erillinen Pataljoona 6 menetti tässä rynnäkössä kaatuneina ja haavoittuneina noin 110 miestä, minkä lisäksi Jalkaväkirykmentti 21:n I pataljoonasta oli kaatunut 26 miestä. Haavoittuneita sillä oli 54.

Raskaan päivän aikana haavoittuneiden joukossa oli myös Valto Hujulahti. Haavoittuminen saattoi tapahtua juuri edellä kuvatussa yöhyökkäyksessä, koska osassa lähteistä haavoittumisen sanotaan tapahtuneen 11. päivänä ja osassa 12. päivänä. Hänet kuljetettiin hoitoon linjojen takana olleeseen 7. Kenttäsairaalaan mutta vammat olivat liian vakavat, sillä tämä monessa mukana ollut 27-vuotias vänrikki menehtyi sairasvuoteelleen 12.2.1940. Hän oli ainoa talvisodassa kuollut suodenniemeläinen reservinupseeri.

Taistelut Taipaleessa jatkuivat vielä kuukauden ajan mutta linjat eivät sanottavasti siirtyneet. Taipaleen puolustajat poistuivat asemistaan vasta kun tehty rauhansopimus niin määräsi. Ehkä Taipaleen miesten henki oli samanlainen kuin tässä katkelmassa Valton viimeisestä kirjeestä sisarelleen:

”Meidän tehtävämme on voittaa tai kuolla emmekä ole lähteneet omaa henkeämme suojelemaan vaan jotain paljon, paljon arvokkaampaa. Olen niin hyvällä tuulella ja hyvässä kunnossa kuin konsanaan siviilissä, joten älä ole huolissasi minun takiani. Eikä maammekaan tähden, sillä on varmaa, että Suomi ei sorru.”

Lähteet:

Jalkaväkirykmentti 21:n sotapäiväkirja, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Isänmaan puolesta: talvisodassa 1939-1940 kaatuneiden upseerien elämäkerrasto -teoksen arkisto (Pk 2645), Kansallisarkisto.

Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.

Reserviupseerikoulun upseerikurssi 31:n kurssijulkaisu.

Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Sistola Kalle: Taipaleen tarinoita: päiväkirja ja muistikuvia JR 21:stä talvisodan ajoilta. WSOY, Porvoo 1953.
Valto Hujulahden kuva: Suomen Kuvalehti 37/1940.
Eino Mäntylän kuva: Vapautemme hinta: sodan 1939-1940 sankarivainajat. Suomen Kuvalehti, Helsinki 1941.

Katsaus entisajan suodenniemeläiseen kansanlääkintään

Kirjoittelin täällä jokin aika sitten lasten hoidosta entisaikaan. Juttu perustui opettaja Elli Lahtisen vuonna 1917 antamiin tietoihin menetelmistä, jotka hänen mukaansa olivat Suodenniemellä ”siksi yleisiä, että jokainen siellä syntynyt ne vallan hyvin tuntee”. Lahtisen selonteko käsitti kuitenkin muutakin kuin lastenhoitoa ja seuraavassa on pieniä poimintoja niistä perinteisistä konsteista, joilla kotipiirissä syntyviä vaivoja parannettiin.

Palovammojen hoitoon vanha kansa käytti kermaa tai liinöljyä, koska niiden uskottiin estävän rakkojen muodostumista. Mikäli niitä ei ollut saatavilla, sopi voiteeksi myös tavallinen pyykkisaippua. Niksin sanottiin toimivan sekä tulen että veden aiheuttamiin palovammoihin. Vastaavasti paleltumia hoidettiin paloöljyä, viinaa, spriitä, etikkaa tai sian sappea niihin hieromalla. Myös lumella hieromista käytettiin.

Kyistä oli monenlaista harmia, mutta monet olivat
myös hoidot. Kuva: Kreuzotter/Wikimedia Commons.

Näin kesäaikaan peltotöissä ja muuallakin vitsauksena olivat käärmeet, mutta niidenkin varalle oli konstit olemassa. Käärmeen puremiin hierottiin sylkeä tai korvavaikkua ja käytettiinpä samaan tarkoitukseen myös ihmisen virtsaa. (Jostain syystä sitä käytettiin myös muunlaisiin haavoihin.) Elli Lahtisen aikaan melko uusi hoitomuoto oli sellainen, että pureman yläpuolelle sidottiin lanka myrkyn leviämistä estämään, minkä jälkeen haavaa leikattiin suuremmaksi, jotta myrkky valuisi pois.

Puremien lisäksi käärmeiden uskottiin vaivaavan ihmistä myös toisella tavalla: aurinkoisella ilmalla niiden ajateltiin menevän ulkona nukkuvan ihmisen sisään tämän suun kautta. Matelija voitiin kuitenkin poistaa, jos sen sisäänsä saaneelle annettiin hevosen virtsaa. Sen juomisesta seurasi oksennus, jonka mukana myös käärme tuli ulos.

Hämähäkki sen sijaan oli entisajan parantajan apulainen. Sen osuudesta haavojen hoidossa Lahtinen kertoi näin:

Hämähäkinseitti auttoi haavanhoidossa ja onpa sille
annettu arvoa nykylääketieteessäkin.

”Haavaan on pantu hämähäkin seittiä ja sen jälkeen sidottu se. Haavaan ei saa päästää vettä eikä ilmaa, muuten siihen tulee ”vihat”. Nykyään haavaan voiteeksi käytetään lysoolia, jodia, karboolia yms.”.

Ihoon menneitä tikkuja entisajan suodenniemeläiset poistivat sen päälle laitetulla pikilapulla, jonka hautoman märän kanssa tikun sanottiin poistuvan. Korvasäryn tullen laitettiin korvaan tervaan kastettu pumpulitukko. Myös juhannustippoja tai lämmintä vettä käytettiin. Syyliä taas voitiin poistaa kolmellakin erilaisella tavalla. Yksi tapa oli sellainen, että lankaan sidottiin yhtä monta solmua kuin oli poistettavia syyliä. Sitten lanka vietiin lantatunkiolle ja peitettiin sinne. Syylät katosivat, kun lanka mätäni. Toinen konsti oli sellainen, että uunin hiillokselle heitettiin suolaa ja hypättiin kolmen kynnyksen yli. Kolmas tapa syylien poistoon oli syyliä painellessa luettu loitsu, joka meni näin:

”Painan paisumattomaks,
Painan kasvamattomaks,
nimetän nimettömäks.
Sisältä kivuttomaks,
Alta aivan terveeksi.”

Entisajan suodenniemeläiset tunsivat siis koko joukon parannuskeinoja erilaisiin vaivoihin. Osa oli ehkä oikeastikin tehoavia, kuten hämähäkinseitti jonka nykylääketiede on todennut sisältävän tulehdukselta suojaavia aineita ja sanotaanpa sen myös tyrehdyttävän verenvuotoa.

Yksi vaiva oli parantajillekin vaikea. Näärännäppyjen syynä pidettiin nimittäin salakatselua avaimenreiästä ja niihin ei Lahtisen mukaan tunnettu parannuskeinoa.

Lähteet:

727. Vastauksia kyselyyn "Kansanomaiset parannus- ja lääkitystavat" (1917), Kansallismuseon kansatieteellinen käsikirjoitusarkisto.

Piruja merrassa

Suodenniemellä vaikuttanut pappi ja kansatieteilijä David Skogman kertoi vuonna 1864 Suomi-lehdessä Satakunnassa tekemänsä perinteentallennusmatkan tuloksista. Kävi ilmi, että entisajan taruolennoista erityisesti pirut olivat näillä seuduilla kertomuksissa usein toistuva aihe. Sellaisista kerrottiin paitsi Suodenniemellä myös ainakin Laviassa ja Karkussa.

Skogmanin Suodenniemeltä keräämä pirutarina (joka on kerrottu artikkelin toisella sivulla) palasi mieleeni, kun näin vähän samantapaisen kertomuksen käydessäni jokin aika sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa. Koska kertomus käsittelee monille tuttuja Suodenniemen taloja ja paikkoja ja koska sitä ei liene ennen julkaistu, laitan sen tähän kokonaisuudessaan sellaisena kuin kertoja on sen vuonna 1938 kertonut:

”Suodenniemen pitäjän Soilan kylässä Pösö-niminen talo, talon nykyinen nimi on Vestali [vai pitäisikö olla Vestola?]. Talon silloista isäntää oli piru tullut usein hakemaan ja luvannut, että kyllä hän sen vie kerran ja usein se tuli hakemaan, että isäntä pyysi setäänsä hakemaan sinne ja kun setä tuli, pyysi isäntä että se tulis hänen kanssaan yöksi että hän ei uskalla yksin olla yötä että piru lupaa hänen viedä. Kun setä kuuli mikä oli asiana, lupasi hän olla yötä ja maata isännän kanssa no ilta tuli ja niin laitettiin nukkumista varten.

Soilan taloryhmä Lavian tieltä nähtynä.

Ei ollut kauvaa yö kulunut, kun piru tuli taas isäntää hakemaan ja vaati isäntää heti lähtemään että kyllä hän nyt vie isännän kumminkin. Pirulla kun ei ollut kuin yksi jalka, se oli karvanen kuin hevosen jalka ja samallainen oli kovin suuri kavio. Kun isäntä tämän näki, pelkäsi kovin piteli sedästänsä kiinni. Mutta nyt ei piru enää odotellut muuta kun oli isännän päähän käynyt kiinni, meni kovaa vauhtia ulos vieden isännän setänsä vierestä. Nyt ei setää auttanut muu kun useampia henkilöitä etsimään isäntää. Siinä oli järvi, siellä nähtiin aina jälkiä pitkäin välimatkain päässä yksi jälki paikassaan, mutta kun aina seurattiin jälkiä eteenpäin, loppui erään talon työ, talon nimi on Kelan talo. Tämän talon emäntä, joka oli uskovainen ihminen, niin piru ei voinut isäntää viedä sen sivuitse, vaan heitti nyt isännän tämän talon luokse ja sanoi, että kyllä hän sinun kerran vie sillikseksi, että et enää palaa taloosi ja niin piru katosi näkyvistä.

Isäntä, joka oli vain yöpaidallaan, oli kauhusta ja vilusta äärimmilleen tyrmistynyt, mutta kuitenkin hän meni talon ovien taakse ja pyysi sisälle. Täällä kun tunnettiin äänestä isäntä, tultiin aukaisemaan ovi, mutta he kauhistui, kun he näki isännän verissään nahka päästä oli kaikki silmillä, kun piru oli siitä kantanut. Mutta emäntä kun oli uskovainen, siunasi hän ja alkoi isäntää auttaa pestä ja sitoa hänen päätänsä ja laittoi vuoteen hänelle sekä ruokaa, juomaa mitä hän voi ottaa vastaan.

Kun perässä tulijat pääsivät talon lähelle, loppui ne jäljet siitä meni vain isännän paljaitten jalkojen jäljet taloon. Etsijät meni myös taloon ja saivat kuulla, että isäntä oli siellä halusi he isäntää nähdä, mutta emäntä ei halunnut näyttää heille samalla selittäen, että se on niin hirveän näköiseksi revitty, että te kauhistutte. Mutta he halusi nähdä isännän, niin emäntä kehotti kamariin katsomaan ja kaikki kauhistui nyt isännän tilannetta. Emäntä pyysi, että se saisi jäädä, että hän hoitaisi sen niin kauan että se paranee ja isäntä paranikin hiljalleen aivan terveeksi. Ja niin isäntä sai lähteä kotiinsa emännän siunaten häntä matkaan.

Kului aikoja, niin isäntä oli sitten järvellä kalastelemassa yksistään, niin isäntää ei tullut järveltä. Alus oli tyhjänä ja nähtiin, että isännän kalastustarpeet oli veneessä niin kuin ennenkin ja vene ajelehti rannalla. Nyt kaikki muisti kun isäntä oli sanonut pirun luvanneen, että kyllä hän sinut kerran vie. Mutta isäntää etsittiin järvi tarkoin ynnä kyläläiset, mutta ei isännästä saatu sen enempää tietoa koskaan ja järvi oli kovin matala, että oltiin varmoja, että ei sitä siellä ole ja niin meni isäntä sen enempää näkemätä.

Keskimmäinen ympyrä osoittaa Pösön talon sijainnin Soilan
taloryhmässä Suodenniemen kylässä. Oikealle on merkitty Kelan nykyinen
päärakennus. Vasemmassa yläkulmassa oleva ympyrä taas osoittaa
hautausmaata, jonka David Skogman mainitsee osana Pösön isännän
tarinaa omassa artikkelissaan.

Vielä nytkin on talon lasin kohdalla, mistä piru isännän vei, seinässä pirun jalan jälki mistä hän potkasi kun hän lähti viemään isäntää. Kertoja sanoi varmasti olevan tosi, mutta on jo vanha asia ja mainitut talot ovat Suodenniemellä.”

Tarina on jo sinällään blogikirjoituksen arvoinen mutta halusin vielä katsoa, voisiko tarinalla olla jonkinlainen yhtymäkohta todellisiin tapahtumiin. Kun kertomuksista karsii rönsyjä pois jää jäljelle henkilö, joka on kenties saapunut verissä päin pitäjän toiseen taloon ja sittemmin kadonnut kalareissulla. Olisiko tarinan taustalla vanhan isännän selittämättömäksi jäänyt katoaminen? Aloin käydä läpi Pösön isäntien kohtaloita 1860-luvulta taaksepäin olettaen, että mainitut kaksi juttua kertoisivat samasta henkilöstä.

Skogmanin aikaan Suodenniemen kylässä sijainnutta Pösöä hallinnoi Wilhelm Davidsson Pösö. Häntä ennen isäntänä ollut Isak Mattsson oli kuollut keuhkokuumeeseen (lunginflammation) syyskuussa 1856. Hänen edeltäjänsä Matts Mattsson taas menehtyi rintapistoon (styng) tammikuussa 1824. Edellisestä linkistä löytyvä rippikirjasivu kertoo senkin, että hänen alkuaan vävynä taloon tullut isänsä Matts Johansson Soro kuoli 77-vuotiaana uudenvuodenpäivänä 1829. Hänen kuolinsyykseen todettiin vanhuus (ålderdom).

Ei siis mitään kummallista tähän mennessä. Pulssi alkoi kuitenkin nousta, kun pääsin siihen vaiheeseen, missä Matts Soro oli isännäksi tullut. Hänen appensa Jöran Jöransson Pösö oli luopunut talon isännyydestä ilmeisesti 1780-luvulla. Vuosien 1789-1794 rippikirjaan vanha isäntä Jöran oli merkitty kuolleeksi (obiit.) ja nimensä vedetty yli. Kuolinaikaa koskeva merkintä kuitenkin puuttui. Ei kai mahdoton tilanne mutta poikkeuksellinen silti. Viimeinen häntä koskeva rippikirjan tieto on ehtoollisella käynti 1.11.1789, minkä jälkeen tätä suhteellisen ahkeraa kirkossakävijää ei siellä enää nähty.

Jöran Jöransson Pösöä koskevat merkinnät päättyvät marraskuuhun 1789.
Tuolloin talossa oli jo uusi isäntä, Matts Soro.
Kuva: Suodenniemen seurakunnan vuosien 1789-1794 rippikirja,
Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Jännitys tiivistyi käsin kosketeltavaksi mutta paluu maanpinnalle seurasi pian: Jöranin kuolinmerkintä löytyi haudattujen luettelosta, jota tuohon aikaan pidettiin vielä Mouhijärvellä. Hänen kohtalokseen näyttää koituneen keuhkotauti (lungsoth), jota Satakunnassa ennen täkytaudiksikin nimitettiin. Suodenniemen kirkonkirjan kirjoittajalla näyttää olleen tapana jättää kuolinaikoja merkitsemättä rippikirjaan, sillä niin näyttää käyneen myös Pösön vanhan isännän Jöran Johanssonin kohdalla, kun vanhuus korjasi hänet vuonna 1784.

Tämän varhaisempia Pösön isäntiä rippikirjat eivät tunne. Heidän nimensä löytäisi varmasti muista lähteistä mutta kytköstä yllä olevaan tarinaan niistä tuskin löytyisi. Jutun tosipohjaisuus jää siis tällä erää selvittämättä mutta mikäli kertomuksella on jokin perusta lienee se peräisin viimeistään 1700-luvun alkupuolelta. Vaikka tarina olisikin pelkkää mielikuvituksen tuotetta niin hieno muisto suodenniemeläisestä kertomaperinteestä se joka tapauksessa on. Jutut ovat unohtuneet mutta elävät arkistojen hauraissa asiakirjoissa. Onneksi kuitenkin edes siellä.

[LISÄYS 21.6.2016: Tähän tarinaan on jatkoa kertomuksessa Pösön pirutarinan alkujuurilla.]

Lähteet:
Pitäjäkortisto: Suodenniemi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto.
Suodenniemen ja Mouhijärven seurakuntien arkistot, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Karttapohja: www.paikkatietoikkuna.fi, Maanmittauslaitos.

Kukkula 58

Jääkäripataljoona 1 (JP 1) ehti talvisodan aikana monelle rintamalle. Alkuaan se oli muodostettu rauhanaikaisesta Polkupyöräpataljoona 1:stä (PPP 1), joka oli toiminut melkein maan itsenäistymisestä saakka Karjalan kannaksella Terijoella, aivan rajan pinnassa. Kannaksella se oli myös 30.11.1939, kun tykit alkoivat puhua ja vanha rajaseutu katosi. Sittemmin se siirrettiin Laatokan pohjoispuolelle, jossa se toimi eräänlaisena reservijoukkona, joka siirrettiin aina sinne missä miehiä kulloinkin eniten tarvittiin.

Taistelutannerta Laatokan Karjalassa. Jääkäripataljoona osallistui muiden
joukkojen mukana alueellaan riehuviin mottitaisteluihin joko suoranaisesti
tai niitä tukemalla. Tämä kuva on otettu helmikuun 1940 alussa
Länsi-Lemetissä muutamien kilometrien päässä Nietjärveltä.
Kuva: SA-kuva 4327.

Jääkäripataljoona 1:een kuului myös joukko suodenniemeläisiä. Sen riveissä palvelivat ainakin Toivo Koivisto, Yrjö Kuusinen, Johannes Myllymäki, Aarne ja Aulis Mäkelä, Armas Salonen ja Eero Vuori. Heidän lisäkseen Tauno Kallio, Aukusti Sävilahti ja Arvo Tuominen taistelivat ainakin tällä samalla alueella. Helmikuun alussa pataljoona osallistui sotatoimiin Suistamon Loimolassa, mistä se siirrettiin Impilahden puolella olleelle Nietjärvelle helmikuun toisella viikolla. Sen nimi piirtyi osaksi Suomen sotahistoriaa jatkosodan aikana, kun sen tuntumassa käydyissä taisteluissa pysäytettiin Syväriltä edenneet neuvostojoukot kesällä 1944 ja vakiinnutettiin Laatokan pohjoispuolinen rintama.

Talvisodan tässä vaiheessa Nietjärven lähistöllä raivosivat koko sodan kovimpiin kuuluneet mottitaistelut. Lemetin mottialueille oli sieltä matkaa vain muutamia kilometrejä ja taistelu niistä oli parhaimmillaan käynnissä. Jääkäripataljoona 1:n osuutena oli toimia taistelualueen eteläpuolella niin, ettei mottiin joutuneille vihollisosastoille voitaisi toimittaa täydennystä tai toisaalta auttaa niitä hyökkäämällä päin saarrostavia suomalaisvoimia.

Helmikuun 11. päivänä Jääkäripataljoona
hyökkäsi Nietjärven eteläpuolella olevalla punaisella
ympyrällä merkityllä alueella. Ylhäällä näkyy tekstissä
mainittu Lemetin seutu ja vasemmalla Laatokan ranta.

Suodenniemeläisistä ainakin Aulis Mäkelä palveli pataljoonan 3. komppaniassa. Sen sotapäiväkirja kertoo päivittäisistä kamppailuista vihollisen kanssa. Välillä kahakoitiin pienimuotoisemmin, mutta välillä jouduttiin kovempiinkin taisteluihin. Helmikuun 11. päivänä, jolloin myös Kannaksella palvelleet suodenniemeläiset olivat kovassa paikassa, sai 3. komppania määräyksen hyökätä erästä Kukkula 58:ksi nimettyä vihollisen hallussa ollutta mäkeä vastaan. Sen tehtävänä oli suorittaa sisäänmurto, minkä jälkeen pataljoonan muiden komppanioiden tuli seurata sen perässä ja vyöryttää mäellä olevat vihollisasemat.

3. komppanian oma sotapäiväkirja ei juuri kerro päivän taistelusta mutta sen sujumista voi seurata pataljoonan päiväkirjan avulla. Hyökkäyksen alussa vihollisen eteen työnnetty tukikohta todettiin tyhjäksi, mutta sen takana ollut tavoitteeksi asetettu kukkula oli miehitetty. Tästä alkoivat tuntien mittaiset taistelut, jotka jo aamupäivällä tuottivat hyökkääville joukoille useiden miesten tappiot. Avuksi otettiin tykistö, jonka avulla omia tavoitteita pyrittiin edistämään. Iltapäivällä saatiin tieto, että oikealla edennyt 1. komppania oli kovan tulitaistelun päätteeksi päässyt viholliskorsujen luokse. Pian eteneminen kuitenkin tyrehtyi, kun vahvasti miehitetyt korsut pitivät sitkeästi puoliaan.

Tässä hyökkäyksessä 3. komppaniasta kaatui 8 ja haavoittui 9 taistelijaa. Haavoittuneiden joukossa oli suodenniemeläisistä Aulis Mäkelä, joka kuljetettiin hoidettavaksi rintaman takana sijainneeseen 13. Kenttäsairaalaan. Haavoittuminen oli kuitenkin niin vaikea, ettei hoidoista ollut enää apua: 21-vuotias jääkäri Mäkelä menehtyi saamiinsa vammoihin seuraavana päivänä eli 12. helmikuuta 1940.

Pian näiden päivien jälkeen Nietjärven suunta alkoi rauhoittua. Venäläisten käytettävissä olevat voimat eivät kyenneet murtamaan suomalaisten linjoja eivätkä suomalaiset puolestaan voineet ajaa hyökkääjää takaisin rajan taakse. Sodan loppupuolella alueen taistelut siirtyivät Laatokan saariin, joista kamppailtiin aivan loppuun saakka. Vasta rauha siirsi suomalaiset näiltä seuduilta nykyisten rajojen taakse.

Lähteet:
Jääkäripataljoona 1:n ja sen 3. komppanian sotapäiväkirja, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Talvisodan historia 3 (WSOY 1978).
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.
Aulis Mäkelän kuva: Suomen Kuvalehti 37/1940.

Kaksi miestä, pistooli ja pankki

Tiistai 26. marraskuuta 1991. Kello 13.30.

Tuosta hetkestä liikkeelle lähtenyt tapahtumasarja on syöpynyt monen suodenniemeläisen mieleen. Itsellänikin on siitä selvä muistikuva, vaikka tapahtumista kulunut jo yli 20 vuotta. Tuolloin teinipoikana satuin kuuntelemaan radiosta uutisia ja heti lähetyksen alussa tullut tieto vaikutti kuin sähköisku: Suodenniemen Säästöpankki oli joutunut ryöstön kohteeksi. Ryöstön aikana yksi suodenniemeläinen oli surmattu ja toista haavoitettu. Toinen ryöstäjistä oli saatu kiinni mutta toinen jatkoi yhä pakoaan jossakin Hämeenkyrön metsissä. Suuri summa rahaa oli teillä tietymättömillä. Soitin heti näköetäisyydellä pankista asuneelle isoäidilleni ja kyselin kuulumisia. Hän oli huomannut pankilla iltapäivällä ”jotakin vilskettä” muttei arvannut mitä oli tapahtunut. Sittemmin hän oli siitä jo kuullut.

Suodenniemen Säästöpankki joutui ryöstön kohteeksi

tiistaina 26.11.1991.

Juuri ennen ryöstäjien tuloa pankkikonttorissa oli ollut rauhallista. Asiakkaita ei ollut, kolme virkailijaa oli toimissaan ja pitäjän Metsänhoitoyhdistys piti kokoustaan pankin kokoushuoneessa. Ryöstäjien rynnättyä sisään syntyi meteliä joka kantautui takahuoneeseen. Pian sinne saapui pankinjohtaja, joka kertoi ryöstön olevan käynnissä. Pari kokoukseen osallistunutta päätti estää ryöstön, ja he kiersivät takakautta pankin eteen odottamaan rikollisten tuloa. Pankinjohtaja pääsi rakennuksen toiseen päähän puhelimeen ja suoritti hälytyksen.

Ryöstäjien tullessa ulos pankin pihalle he joutuivat pitäjän miesten väijytykseen. Siitä tapahtumat etenivät nopeasti. Syntyneessä käsikähmässä toinen ryöstäjistä avasi tulen, minkä seurauksena metsänhoitoyhdistyksen toiminnanjohtaja menehtyi ja toinen kokousedustaja haavoittui reiteen. Ryöstäjät pääsivät pakoon ja kaahasivat autollaan pois. Kovassa kiireessä he kuitenkin ajoivat aluksi kunnantalon ohi Koippurintien päähän ja menettivät kannaltaan arvokasta aikaa. Palattuaan umpikujasta he jatkoivat matkaa Laviaan päin ja kääntyivät Taipaleen tienhaarasta kohti Hämeenkyröä.

Lahdenperässä Suodenniemen ja Hämeenkyrön rajan lähellä ryöstäjien sinertävää Toyota Corollaa vastaan ajoi Hämeenkyröstä päin poliisiauto, joka oli tulossa Suodenniemelle juuri ryöstön vuoksi. Poliisit tunnistivat auton ja kääntyivät takaa-ajoon. Ajettaessa kohti Hämeenkyröä repsikan paikalla istunut ryöstäjä kiipesi takapenkille kuljettajan taakse ja ammuskeli kohdallaan olleen pienen sivuikkunan raosta useaan otteeseen kohti poliisiautoa. Vauhti oli kova ja risteyksiä ylitettiin todella vaarallisesti mutta seuraajia ei onnistuttu karistamaan. Vasta Hämeenkyrön pienlentokentän tuntumassa ryöstäjät pääsivät hetkeksi pois virkavallan näköpiiristä, jolloin asetta käyttänyt ryöstäjä jäi kyydistä ja pakeni jalan metsään. Pakoauto joutui pian toisen poliisiauton pysäyttämäksi ja sen kuljettaja antautui ilman vastarintaa.

Pakomatkansa aluksi ryöstäjät lähtivät väärään suuntaan
ja ajoivat tästä kirjaston eli silloisen kunnantalon ohi
umpikujaan nykyisen Koippurintien perälle
suodenniemeläisen taksiautoilijapariskunnan
seuraamina. Palatessaan takaisin he ohittivat seuraajansa
pientareen kautta ja kaahasivat kohti Laviaa.

Metsään kadonneen ryöstäjän etsinnät saattoivat Satakunnan ja osittain myös Hämeen poliisivoimat hälytystilaan. Viitisenkymmentä luotiliiveillä ja kypärillä varustettua poliisimiestä eristi alueen ja poliisikoirapartiot haravoivat tienoota.

Kello 18.30 muutaman kilometrin päässä lentokentästä sijaitsevassa Köhkörön kylässä erääseen taloon saapui vieras mies, joka pyysi saada lasin vettä. Hän pyysi myös, että talonväki tilaisi hänelle taksin. Isäntä oli kuullut radiosta ryöstöstä ja arveli, että oli nyt tekemisissä toisen ryöstäjän kanssa. Hän ei kuitenkaan voinut ottaa yhteyttä virkavaltaan tai alkaa toppuutella tulijaa. Vieras odotteli kyytiään talon pihalla, kun poliisipartio sattui saapumaan paikalle. Ryöstäjä ampui sitä kohti ja pakeni metsään. Poliisit olettivat hänen menneen takaisin taloon ja piirittivät sen. Kun asian oikea laita selvisi, oli mies jo tietymättömissä.

Ryöstäjää etsittiin tuloksetta illan pimentymiseen saakka. Kaikki alueella liikkuvat autot tarkastettiin ja niiden ovet kehotettiin pitämään lukossa. Asukkaita oli varoitettu tilanteesta radiossa ja myös ulko-ovet kehotettiin lukitsemaan. Sinä yönä Köhkörössä nukuttiin huonosti.

Keskiviikkoaamuna etsintöihin liittyi lämpökameralla varustettu helikopteri mutta sen ei onnistunut tehdä miehestä havaintoja. Tilanne muuttui vasta kello puoli kahden aikaan iltapäivällä, kun erään köhköröläisen talon emäntä havaitsi keittiönsä ikkunasta miehen, joka käveli heidän suulinsa nurkalta metsään. Emäntä arvasi heti kuka tämä oli. Ilmoituksen saatuaan poliisit piirittivät talon viereisen metsäalueen, josta ryöstäjä saatiin kiinni puolen tunnin haravoinnin jälkeen. Hän oli kylmissään ja uupunut. Aseensa hän oli heittänyt menemään ennen pidätystä. Aluksi ryöstäjien uskottiin aseistautuneen peräti konepistoolilla, mutta myöhemmin aseeksi varmistui 9-millinen SIG Sauer –pistooli. Ryöstösaaliin pääosa oli löytynyt pakoautosta ja nyt pidätetyn hallussa oli paksu setelitukko. Suurin osa noin 200 000 markan ryöstösaaliista saatiin siten takaisin. Käräjille mentäessä rahoista oli silti edelleen kateissa hieman yli 20 000 markan summa.

Ryöstäjien pakoreitti kulki Suodenniemen Pohjakylästä kohti Laviaa.

Matkalla käännyttiin Taipaleeseen menevälle metsäautotielle ja suunnattiin

pikkuteitä pitkin kohti Hämeenkyröä. Lähellä Suodenniemen ja Hämeen-
kyrön rajaa pakoauto kohtasi ryöstön vuoksi Suodenniemelle matkalla
olleen poliisiauton ja takaa-ajo Hämeenkyrön ja Ikaalisten alueille alkoi.
  Se katkesi Hämeenkyrön  pienlentokentän lähellä vastaantulleen toisen

poliisiauton eteen. Toinen ryöstäjistä oli sitä ennen suunnannut metsään.

Hänen etsintänsä viimeiset vaiheet tapahtuivat Köhkörön kylän tienoilla

keskiviikkona 27. marraskuuta, kun ryöstöstä oli kulunut noin vuorokausi.
Katkoviivalla merkitty osuus pakoreitissä on olettama, muut osat on varmistettu
lehtitiedoista ja poliisin havainnoista.

Suodenniemen pankkiryöstön takana oli kaksi raahelaista miestä. Heidät kuulusteltiin Tampereella, minkä jälkeen matka jatkui Turun lääninvankilaan Kakolanmäelle, sen kuuluisan Kakolan naapuriin. Aikanaan heidät tuotiin Lavian käräjille tuomiolle, jossa asetta käyttänyt ryöstäjä sai 14,5 vuoden tuomion törkeästä ryöstöstä, taposta ja tapon yrityksestä. Pakoautoa ajanut nuorempi mies pääsi vähemmällä: hänen 4 vuoden ja 10 kuukauden tuomionsa tuli muun muassa törkeästä ryöstöstä, törkeästä liikenteen vaarantamisesta ja kortitta ajamisesta.

Asia eteni aikanaan Korkeimpaan oikeuteen saakka. Siellä vanhemman ryöstäjän tuomio aleni niin, että uudeksi tuomioksi tuli 12 vuotta ja 4 kuukautta. Alentamisen syynä oli se, ettei toisen suodenniemeläisen haavoittumista voinut oikeuden mukaan pitää erillisenä rikoksena vaan se sisältyi törkeään ryöstöön.

Säästöpankin ryöstö osui levottomaan aikaan, jona pankkeja ryösteltiin tuhkatiheään. Vuonna 1991 oli jo ennen Suodenniemeä tehty yli 80 rahalaitosryöstöä. Samana päivänä kuin Suodenniemen pankki ryöstettiin tehtiin niin myös Lempäälän Sääksjärvellä ja Järvenpäässä. Eivätkä ne siihenkään jääneet. Saman viikon torstaina ja perjantaina iskettiin jälleen uusiin kohteisiin. Hämmästyttävä rikosaalto hiljeni vasta vähitellen, kun pahimmillaan jyllännyt lama alkoi helpottaa ja pankkien turvajärjestelyjä parannettiin.

Lähteet:

Suodenniemen Säästöpankin ryöstön asiakirjat (R 92/583), Korkeimman oikeuden arkisto.
Paikallissanomat 4.12.1991, 2.1.1992, 8.1.1992 ja 5.2.1992.
Aamulehti 27.11.1991, 28.11.1991, 30.11.1991 ja 2.2.1994.
Lahtonen Mika (toim.): Kohutuimmat rikokset. Yhtyneet Kuvalehdet, Alibi, 2001.
Karttapohja: www.paikkatietoikkuna.fi, Maanmittauslaitos.